Tässä vaiheessa alan tulla blogini loppuun. Nyt voisi vaan kirjoitella vielä vähän mitä Herkmanin kirjasta jäi mieleeni ja joitakin juttuja myös 11.10. luennolta.

Viimeisellä luennolla oli puhetta siitä miten nettiherjaajalta suojaudutaan. Tämä nettiherja on ollutkin uutisissa vähän väliä lähiaikoina. Ei saisi siis antaa itsestään liikaa tietoa netissä. Sitä itse olen yrittänytkin tehdä. En haluaisi kaikkea itsestäni kertoa. Ja tosiaan, kun itse kirjauduin Facebookiin olin ymmälläni, että siellä oikeasti kysyttiin poliittista suuntautumista yms. Itse en niitä suostunut sanomaan, sen on kuitenkin sen verran henkilökohtainen asia. Pitäisi siis opettaa nuorille, että kaikkea ei tarvitse kertoa itsestään. Olin myös tässä vuoden alussa puoli vuotta Yhdysvalloissa. Ja siellä tuli esille sellainen huijaustapaus, jossa joku oli lähettänyt aika aidon näköisiä sähköposteja yhden pankin nimin ja pyytänyt jonkun selityksen voimin tyyppien salasanoja ynnä muita tarvittavia tietoja. Jotkut olivat langenneet tähän ja sen takia huijari sai tuhansia dollareita. Tyyppiä ei vielä oltu lähtiessäni löydetty. Jos tosiaan näille ihmisille olisi opetettu, että näin ei koskaan pankki toimisi (eli siis sähköisen median kautta pyytäisi salaisia tietoja), niin olisivat säästäneet paljon harmaita hiuksia ja rahaa. Loppuen lopuksi tyypit taisivat saada rahansa jonkun vakuutuksen kautta takaisin, mutta silti huijari sai paljon rahaa. Mediakasvatuksen kautta tätä maalaisjärkeä voisi hyvin sitten oppia, jos ei sitä muuten löydy.

Työtavat tekniikan tasalle! Sitä meille kyllä ollaan hieman opetettukin opettajakoulussa. Siellä yritetään ottaa paljon erityisesti tietokoneita käyttöön. Meille on sanottu, että tietokoneluokassa saa pitää oppitunnin jos haluaa. Meillä oli jopa yksi parin tunnin opinto-ohjaus jossa opettelimme käyttämään kaikenlaisia omaan oppiaineeseen liittyviä juttuja netissä. Oli myös yksi kerta kun oli yhden kurssin kirjan kappaleessa puhetta tekstarirunoudesta. Siinä oppilaiden piti sitten itse kirjoittaa yksi yhden viestin pituinen runo läksynä ja lähettää jollekin ryhmäläiselle. Seuraavalla tunnilla sitten luettiin niitä. Kyllähän tulee nyt eteen kysymys rahasta, että pitääkö oppilaiden nyt maksaa jotta saavat läksynsä tehtyä, mutta ne jotka eivät halunneet viestiä lähettää saivat luvan vaan tallettaa viesti omaan kännyynsä. Kaikenlaisia tapoja ottaa uuden mediat käyttöön tunnilla siis löytyy, joista vain pari esimerkkiä oli nyt.

Herkman mainitsee viimeisessä luvussa, että "kriittisen kasvatuksen tehtävänä olisi saada oppilaat tarkastelemaan omaa toimintaansa laajemmassa viitekehyksessä" (s. 222). Eli siis oppilaiden olisi hyvä oppia seuraamaan omaa toimintaansa ja tarkastella miten oma toiminta vaikuttaa toisiin. "Olisi syytä miettiä itsestään selvinä pidettyjä kulutustottumuksia ja tehdä enemmän tiedostettuja kulutusvalintoja" (s. 222). Monet eivät ehkä itse tajua että kun tekee omia päätöksiään, niin niillä voi olla suuri vaikutus toisiin. Tässä vaiheessa tulee mieleeni myös se mistä oli 11.10. luennolla puhetta (vaikkakin on vähän aiheen vierestä), eli tietojen antaminen netissä. Lapsille olisi tosiaan hyvä opettaa, että ei kannata antaa liikaa tietoa itsestään, eikä myös julkaista kaikenmaailman kuvia itsestään ja ystävistään. Voi olla, että joku ystävistä ei halua tulla näytetyksi koko maailmalle. Olisi siis hyvä opettaa kysymään lupaa ja olemaan jakelematta kaikenmaailman tietoja koko maailmalle, ilman asianomaisten lupaa.

"Kriittisen kasvatuksen haaste on valjastaa populaariviihteen ja visuaalisen kulttuurin affektiivinen houkuttelevuus koulutyön osaksi" (s. 220). Oppilaita pitää siis kiinnostaa mitä tehdään, tai ainakin motivoida se tekeminen jotenkin, muuten opettaminen ei ole yhtä helppoa. Mutta vaikka olisi tosiaan mukava antaa oppilaiden vain tehdä kaikkea kivaa, niin pitää kuitenkin myös muistaa ottaa mukaan se kriittisyys eikä vain puuhastella.

Asenteista oli myös kirjassa puhetta. Asenteet ovat tärkeitä. Ne opitaan pääosin kodista ja sen lähiympäristöstä (s. 219). Jos oppilaiden pitäisi miettiä omia asenteitaan ja muuttaa niitä, niin Matikaisen mukaan (Herkman, s. 219) ei perinteinen kouluopetustilanne ole hyvä tälle, "koska koulun konteksti ja yksisuuntainen opettaja-oppilas -vuorovaikutus eivät tue tällaista oppimista". Pitää siis keksiä joku toinen tapa opettaa, niin että opettaja ei vain kokoajan opeta, vaan myös oppilaat saisivat tuoda itseään esille. Populaarikulttuuri vaikuttaa asenteihin, koska "se vetoaa viime kädessä enemmän emotionaalisiin kokemuksiin kuin kognitiiviseen päättelyyn" (s. 200). Ehkä opettajien pitäisi siis myös keksiä keino vedoja oppilaiden emotionaalisiin kokemuksiin, eikä vain tunge kaikenmaailman tietoa oppilaiden kurkusta alas.

Tässä muutama juttu vielä jotka kirjasta poimin, jotka ovat mielestäni tärkeitä juttuja. "Kriitisen mediakasvatuksen perimmäinen tavoite on opettaa ajattelemaan asioita monesta näkökulmasta ja kyseenalaistamaan" (s. 223). On aina hyvä ajatella myös toisten näkökulmaa, eikä vain ajatella omaansa. Ja on myös hyvä oppia kyseenalaistamaan mitä mistäkin lukee, varsinkin netistä, koska ne ei aina ole totta.
"Tärkeintä on tiedostavan ja reflektoivan maailmansuhteen omaksuminen, jolloin median ja populaarikulttuurin rakentamaa merkitysmaailmaa ei pidetä itsestään selvänä, luonnollisena" (s. 224).  Ei siis tosiaan kannata ottaa mitään itsestäänselvänä. Pitää oppia miettimään itse, että voiko tämä kaikki olla niinkuin mediassa sanotaan.
"Kriittisen mediakasvatuksen perimmäinen päämäärä on lisätä oppilaiden aktiivisuutta yhteiskunnallisina toimijoina" (s. 225). Yhteiskunnallisuus on siis tosiaan tärkeä asia mediakasvatuksessa, niinkuin on jo aikaisemmin tullut esille. Tässä on tosiaan siis kyse taas siitä, että ei kannata muiden antaa päättää kaikkia oman yhteiskuntansa asioita. Pitää oppia itse olemaan osa omaa yhteiskuntaansa, ja välittämään sen hyvinvoinnista.
"Populaariviihteen tuominen luokkahuoneisiin voi [...] avata ovia näkemyksille, jotka lopulta johtavat nykyistä solidaarisemman ja tasa-arvoisemman maailman rakentamiseen" (s. 226). Populaariviihteen kautta voi tutustua muihin ihmisiin ja kulttuureihin, ja huomata että niissäkin on hyviä puolia ja että niitä voi jopa ottaa käyttöön omassa elämässä.

Vielä lopuksi... Mikä on siis mediakasvattajan paradoksi? Tässä muutamia juttuja joita itselleni tuli mieleen. Opettajan oppii myös oppilailta, ei vain oppilaat opettajalta. Eihän opettajat aina voi kaikkea tietää. Ei voi olettaa että opettaja ehtii aina olla ajan tasalla, koska siinä olisi kauhea työ opettajalle. Myös se on tosiaan paradoksi, niinkuin luennolla mainittiin, että oppilaita opetetaan olemaan kriittisiä niin että heitä kontrolloidaan ja että heiltä odotetaan kuuliaisuutta. Se oli mielestäni todella hyvä huomio.

Tässä nyt tämä minun blogini. Toivottavasti ei ollut liian tylsää luettavaa. Kiitos kurssista, näkemiin. :)

Ihan suoraan lainatakseni Herkmanin kirjasta "visuaalisen kulttuurin käsite korostaa sitä, että kuvia ja muita visuaalisen kulttuurin tuotteita tulee aina tarkastella laajemmassa viitekehyksessä, johon kuuluvat mediakulttuutin tuotannolliset ja vastaanottoon liittyvät käytännöt" (s.137). Janne Sepppänen on tehnyt tämän pohjalta kolmijaon "tuotanto-tuote-vastaanotto", eli siis tuotteen lisäksi se miten tuote tehdään ja miten se otetaan vastaan on tärkeää. Kriitisessä mediakasvatuksessa tätä kolmijakoa voi myös käyttää. "Lapsia ja nuoria kiinnostavien populaarikulttuurin tuotteiden kautta päästään käsiksi laajempiin taloudellis- yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kun tarkastelu laajennetaan tuotteiden tuotannon ja kuluttamisen alueille" (s.137). Krittisen mediakasvatuksen alalla tätä kolmijakoa on sittemmin laajennettu, ja Seppäsen mallin sijaan käytetään viisijakoa, joka voi "lähestyä visuaalisen kulttuurin eri puolia hieman monisyisemmin" (s.138). Tämä viisijako menee seuraavasti: 1. tuotanto 2. markkinointi 3. tuotteet 4. kulutus 5. itse tekeminen. Kirjassa tosiaan katsotaan tätä viisijakoa Dieselin Luxury in Today's Africa -kampanjan kautta.

Vastaava projekti olisi kyllä oppitunneilla todella kätevä. Se veisi kyllä aika paljon aikaa, mutta opettaisi samalla todella paljon, esim. lähdekritiikki ja sen kautta internetin käyttä lähteenä verrattuna painettuihin lähteisiin. Kampanjan markkinoinnin tarkastelun mukana tuli myös esille käsitteet kuten 'brändäys', epäsuora ja suora markkinointi ja myös se miten jopa kielteinen julkisuus on hyvästä (s.155). Markkinointia olisi  tosiaan hyvä tutkia mediakasvatuksessa, koska nykyään markkinointi on hyvin suuri osa mediaa. Se ei tosiaan auta että huomaa kaupalliset viestit, niitä pitää myös ymmärtää ja osata kritisoida niitä.

Loppuen lopuksi kaikista eniten nuoret ovat tekemisissä valmiiden tuotteiden kanssa, vaikkakin "epäsuorasti kulutettavan tuotteen kautta" (s.166). Mutta sen takia on tuotteisiin myös hyvä kiinnittää paljon huomiota, vaikka muutkin asiat ovat tärkeitä. Ja kun näitä tuotteita tarkastelee niin "tuotannon, markkinoinnin ja kulutuksen kysymyksiin päästään helpommin käsiksi" (s.166). Tuotteet ovat siis hyvä lähtökohta, jonka avulla voidaan laajentaa sitten tuotantoon, markkinointiin ja kulutukseen.

"Nuoria on pidetty kaupallisesti kiinnostavana yleisönä, koska he tyypillisesti innostuvat uusista asioista vanhempia helpommin" (s.188). Tämä on ihan totta, sillä vanhemmat ehkä enemmän pitäytyvät siinä mitä tietävät, nuoret sitten taas aina etsivät uusia kiinnostavia asioita. Sen takia on hyvä opettaa nuorille kriittisyyttä. Kun yrittää mainostaa nuorille, on myös hyvä ottaa selvää mitä kautta tämä mainonta menee parhaiten nuorille perille. On tutkittu, että nuoret eivät niinkään enää käytä ns. vanhaa mediaa, eli lehdistöä, radiota ja televisiota. Suositumpia on internet, digitaaliset pelit ja mobiiliviestintä (s.188-189). Mediakasvatuksessa on siis tämäkin otettava huomioon.

Medioista voi saada paljon positiivista, mutta myös negatiivisia asioita tulee ilmi. Varsinkiin nyt viime päivinä on paljon ollut puhetta siitä miten paljon negatiivista mediat voivat tuoda esiin ihmisissä. Jokelan koulun ampumavälikohtaukseenkin on löydetty paljon yhteyksiä medioihin. Ampuja oli median mukaan pelannut väkivaltaisia pelejä ja varmasti katsellut ties mitä väkivaltaisia ohjelmia. Kuulin usein puhuttavat siitä, miten nyt sitten tätä väkivaltaviihdettä syytetään. Väkivaltaiset tai muuten voimakkaat mediakuvastot uskotaan tuovan nuoremmille traumoja ja myös ahdistusta. "Erityisesti visuaalisen kulttuurin on uskottu vaikuttavan voimakkaasti herkimpiin mediakuluttajiin, koska visuaaliset kuvastot näyttävät kauheimmat visiot ja seksikkäimmät fantasiat ilman oman mielikuvituksen suodatinta" (s.195). Onhan tämä jossain suhteessa totta, mutta ei sitä voi pelkästään syyttää jos jotain Jokelan tapaista sattuu. Vaikka välivaltaviihde olisikin osin syyllinen, on taustalla myös jotain muuta. Olisi silti hyvä pienemmiltä lapsilta kieltää väkivaltaviihde, ei ehkä sen takia että pelkää heidän tulevan itsekin väkivaltaisiksi, mutta sen takia että heille voi tosiaan tulla jonkin sortin traumoja niistä.

Mutta siirrytäänpäs viisijaon neljänteen osaan eli kulutukseen. "Arkiseen mediakulutukseen saa analyyttisen näkökulman ainakin kahdella tavalla: tarkastelemalla järjestelmällisesti omaa ja toisten mediakulutusta sekä tutustumalla median kulutusta koskeviin lukuihin, kulutuksen makrotalouteen" (s.195). Olisi tosiaan hyvä laittaa nuoret seuraamaan omaa mediakulutustaan, ja samalla ehkä jopa sitten vertailemaan sitä toisten kulutukseen.

Itse tekemisen mukana tuli esille termi 'fanius' ja myös 'aito fanius'. Tässä kohtaa analysointia pitäisi todella ottaa esille fanikulttuuri ja yhteisöt. Ehkä oppilas jo itse fanittaa jotain esim bändiä todella paljon ja voi tuoda sen sitten esille asiaa käsiteltäessä. Voi myös olla että samalla kun tekee itse ja tutustuu johonki median alaan alkaa kiinnostua siitä alasta ja mennä jopa sitten opiskelemaan sitä. Näin tekemällä pääsee myös pois koulun arjesta tehden jotain kivaa ja erilaista. Ja tämän kautta myös on yhteydessä toisten kanssa, eli sosialisoituu. Herkman ottaa tässä vaiheessa esille, että tämä "tekemisen harjoittelu ei automaattisesti tarkoita kriittisyyttä" (s.202), joten opettajan on hyvä varmistaa että se krittisyys kulkee aina siellä mukana kun tekee. "Myös itse tehtyä tulisi jälkikäteen arvioida kriittisesti esittämällä sille miksi -kysymyksiä: miksi päädyin tekemisessäni sellaisiin valintoihin ja ratkaisuihin kuin päädyin?" (s.202). Kriittisessä kasvatuksessa on aina siis mukana tämä kyseenalaistava asenne ja painotus on sellaisessa itse tekemisessä jonka avulla "haastaa median vallitsevat esityskäytännöt" (s.203).

Kaiken kaikkiaan, niinkuin Herkman (s.211-213) itse kirjoittaa, kriittisen mediakasvatuksen ja näiden viiden näkökulman kautta voi oppia paljon esim. omista ennakkoluuloista ja juurtuneista käsityksistä, niin oppilas kuin myös opettaja.

Visuaalisten sisältöjen analyysia on siis usein, ainakin Herkmanin (s.88) mukaan, tehty äidinkielen ja kuvaamataidon tunneilla. Onhan se tosiaan niin, että niihn kahteen aineeseen tämä analysointi sopisi parhaiten, mutta kyllä sitä olisi silti hyvä tehdä myös muiden aineiden tunneilla. "Sisältöjen analysointi on yksinkertaisuudessaan sen selvittämistä, mistä visuaalisen kulttuurin tuotteiden sisältö koostuu" (s.88). Tätä analysointia voi tehdä joko määrällisesti tai laadullisesti, eli joko laskien miten paljon jotain tiettyä asiaa on (esim. laskien kuinka monella lehden kuvassa on nainen) tai sitten syventyen johonkin asiaan yksityiskohtaisesti (ottaa yksi kuva lehdestä jota sitten katsoo tarkemmin). Oppilaat voivat siis tätä kautta analysoida esim. sanomalehtiä tai sitten vaikka lööppilehtiä (niinkuin Herkmanin kirjassa tehtiin).

Herkman otti puheeksi genret (lajityypit). Genren analysoiminen olisi siis "tapa tehdä laadullista sisältöjen analyysia siten, että kohteena oleva tuote liitetään laajempaan visuaalisen kulttuurin viitekehykseen ja muihin tuotteisiin" (s.107). Herkman otti puheeksi elokuvat; elokuva voi genreltään olla esim. draama, komedia, kauhu, tragedia yms. Nämä genret auttavat esim. elokuvien lajittelussa. "Nykyisessä markkinakeskeisessä toimintaympäristössä genre on käytäntö, joka tuottaa säännönmukaisuutta ja rajoja muuten melko kaoottiselle kulttuuristen merkitysten alueelle" (s.108). Elokuvia voi myös olla sellaisia, jotka eivät mahdu yhden tietyn genren alle. Nämä ovat nimeltään genresekoituksia, joista Herkman antaa Matti -elokuvan esimerkkinä, koska se on samalla draama, koominen ja myös traaginen. Nämä hybridit ovat usein tapa saada mahdollisimman moni katsomaan elokuvaa, koska samalla se voisi sitten vedoja nuoriin ja vanhempiin ihmisiin eri genretyyppiensä avulla. Tämä on siis perua siitä että usein ihmiset menevät elokuvaa katsomaan ihan vain sen genren takia. Joten genre voi auttaa hyvin paljon elokuvan markkinoinnissa.

Genre analyysin lisäksi Herkman ottaa esille kerronnan analyysin. Siinä analysoidaan tarinan ajallista järjestystä, hahmoja ja niiden toimintaa ja suhteita sekä tapahtumien järjestystä ja niiden merkitystä tarinaan. Herkman kuitenkin sanoo että tämä kerronnan analyysi "soveltuu paremmin tarinamuotoa painottavien tuotteiden analyysiin" (s.119). Kertoja voi tarinassa olla myös hyvin tärkeä ja usein tarinaa voi analysoida tämän kertojan kautta. Tätä kutsutaan kerronnan keinojen analyysiksi (s.120). Tarina muuttuu aina kertojan mukaan, siis "kriittisen kasvatuksen näkökulmasta kysymys kerronnan näkökulmasta onkin kaikkein olennaisin" (s.121). Voisi tarinaa analysoidessa sitten miettiä, että miten tämä tarina olisi erilainen jos vaikka kertojan äiti olisikin kertojana, tai ehkä kertojan vihamies. Onhan kaikilla omat näkökulmansa asiaan.

Kun sitten ajattelee tätä kertojan näkökulmaa, niin tulee tosiaan mieleen että miten kertojan näkökulma vaikuttaa esim. uutisiin. Nuorten on hyvä tajuta, että tarina tosiaan muuttuu kertojan mukaan. Mitä siis kannattaa uskoa? Ja kun tutkii visuaalisen kulttuurin kerrontaa niin huomaa, että se on hankalaa, koska "visuaalisessa kulttuurissa yhdistyy tavallisesti useita erilaisia kertomisen tapoja - kuvallisen ja sanallisen kerronnan erilaisia muotoja ja yhdistelmiä" (s.123). Ei siis voi usein tietää, että onko tämä nyt sitten yhden ihmisen kerronta vai ei.

Kun ajatellaan vaikka televisio-ohjelmia niin olisi hyvä tietää miten se on mahdollista että ihmisen on pakko aina seurata jonkin tietyn sarjan jokaista jaksoa. Itse olen koukussa esim. CSI -sarjaan, ja aina kun se tulee niin minun on aivan pakko nähdä se. Tällaisen asian analysointia kutsutaan kerronnan rakenteiden analyysiksi ja se siis "auttaa ymmärtämään niitä keinoja, joilla tarina imaisee katsojan mukaansa" (s.131). Tässä analyysissa tarkastellaan markkinointia, genreä ja myös niitä keinoja, joilla populaarikulttuurin tuotteet pyrkivät sitouttamaan kuluttajia. Herkman analysoi Lost -sarjaa ja sen analysoinnin lukeminen toi tosiaan paljon uusia näkökulima minulle sarjan katsomiselle. Itse kun usein seuraan Lost -sarjaa. On siis selvää että, jos se minua auttaa, se auttaa myös nuoria. Ohjelmia alkaisi siten katsoa uusin silmin. Minusta on nimittäin niin, että nuoret eivät yksin alkaisia katsomiaan sarjoja noin tarkasti analysoimaan, jos analysoisivat edes lainkaan.

Tällä kertaa kirjoitan siis visuaalisesta lukutaidosta. Siitä oli puhetta maanantaina (8.10.) luennolla mutta myös Herkmanin kirjassa. Ensimmäiseksi olisi hyvä tehdä selväksi mitä visuaalinen lukutaito oikeasti on. Luennolla sanottiin että se olisi osa medialukutaitoa "ja se sisältää median ohella muun muassa ihmisten välisen kanssakäymisen, interaktion ja nonverbaalisen viestinnän" (power point esitys). Kirjassa määritellään visuaalista lukutaitoa "tajuksi siitä, kuinka visuaalisen kulttuurin kasvot liittyvät toisiinsa, taidoksi tehdä tuon tajun perusteella tulkintoja ja käsitellä noita tulkintoja muiden ihmisten kanssa joko kielellisesti tai visuaalisesti" eli "kykyä ymmärtää ja jäsentää visualisoituneen kulttuurin käytäntöjä" (s.73). Visuaalinen lukutaito on siis tärkeä nykymaailmassa, koska nuorten kokemusmaailmassa 'visuaalisella kulttuurilla' (niinkuin Herkman sitä nimittää, s.62) on suuri osa. Nuoret näkevät kuvia joka paikassa, televisiosta ja internetistä mainoksiin. Kuvat siis tunkeutuvat nykyihmisten elämään päivittäin, Herkman (s.62) siis sanoo että tämän tapahtumista kutsutaan "kuvalliseksi käänteeksi". Nykyään kuvat ovat paljon enemmän näkyvillä kuin mitä aikaisemmin ovat olleet, niin televisiossa, mainoksissa kuin lehdissä. Niistä on myös Herkmanin (s.63) mukaan tullut paljon vaikutusvaltaisempia

Myös koululaisten oppikirjoissa kuvista on tullut tärkeä osa; "siinä missä oppikirjojen kuvat olivat aiemmin kuvituskuvia ja kirjojen sivut taitettiin tekstin ehdolla, nykyisissä oppikirjoissa kuvat ovat tärkeää oppimateriaalia ja korostuvat taitossa, joka toteutuu pitkälti kuvien ehdolla" (s.63). Tässä samalla mieleeni tuli  se, että oppitunneilla olisi hyvä välillä ottaa esille oppikirjojen kuvien analysoinnin. Sen avulla oppilaat voisivat itse tajuta mitä virkaa kyseisillä kuvilla on kirjan kappaleen kanssa. Oppilaat voisivat käyttää hyväkseen luennolla (ma 8.10.) tulleita kuvanlukutaidon prosesseja: kuvan havainnointi, kokeminen ja tulkinta. He voisivat ottaa myös kantaa luennolla esiin tulleista kuvan rakentamisen keinoista. Esim. miten kuva on rajattu, miten sommittelu vaikuttaa kuvan kokonaisvaikutelmaan, millainen kuvakulma on, yms (luennon power point esityksestä). He voisivat ehkä myös kirjoittaa aineen siitä miten kokevat kuvan. Näin mediakasvatusta voisi myös tuoda mukaan oppitunneille.

Herkmanin (s.74) mukaan visuaalista lukutaitoa parantaa "lisäämällä tietoa visuaalisen kulttuurin eri puolista, ottamalla haltuun erilaisia analyyttisia työkaluja, joilla visuaalisen kulttuurin arkisia ja itsestään selvinä pidettyjä käytäntöjä voi jäsentää, sekä osallistumalla itse näihin käytäntöihin visuaalista kulttuuria tekemällä ja muokkaamalla". Kulttuuria kun ajattelee niin tulee tosiaan mieleen, että kuvissa (liikkuvissa tai ei) on kyse kulttuurista. Herkmankin (s.72) mainitsee, että "kuvissa on tukulti koodattuja merkityksiä, mikä rajoittaa vieraan kulttuurialueen kuvien syvempää ymmärrystä". Visuaalisessa lukutaidossa on siis tosiaan kyse siitä että ymmärtää myös kuvien kulttuuria, että on opittu Herkmanin (s.73) kutsuma 'kulttuurinen luktaito'. Visuaalinen lukutaito edellyttää myös sitä että ymmärtää miten näkemänsä kuvat on tehty, eli sitä teknologiaa joka taustalla on. Tämä on osin mielestäni kyllä kulttuuriin liittyvääkin, mutta on kuitenkin hyvä mainita, että "ilman tällaista tietoa kuvia katsottaisiin aivan toisilla tavoilla" (s.73). Sen sijaan että katsoja katsoisi kuvaa, hän ihmettelisi miten kuva on tehty ja näin ollen huomio kiinnittyy sellaiseen asiaan mihin se ei pitäisi kiinnittyä.

Visuaalinen lukutaito on siis tärkeää nykymaailmassa. Kuvia näkyy kaikkialla ja varsinkin nuorille lukutaito on tärkeä koska "niin spektaakkeliin kuin autenttisuuteen vetoavat kuvat täyttävät lasten ja nuorten todellisuuden ja ovat elimellinen osa heidän kokemusmaailmaansa. Visuaalinen kulttuuri on lasten ja nuorten populaarikulttuurin ytimessä" (s.68). Mainontakin käyttää paljon hyväkseen kuvia ja sen takia on tärkeä saada nuoret tarkastelemaan niitä kriittisesti. Mediassa käytetään myös paljon kuvia jotka vaikuttavat ihmisiin. On kuitenkin katsottava niitä sillä silmällä, että ovatko ne oikeasti aitoja (Herkman s.75). Vanhemmille ihmisille voi kuitenkin olla vaikeeta opettaa nykynuorille visuaalista lukutaitoa (tai jopa mediakasvatusta). "Nykyiset opettajat kuuluvat joko painotuotteiden parissa kasvaneeseen kirjasukupolveen, mutta nykyiset koulukasvatettavat ovat jotain ihan muuta" (s.70). Asia on siis niin, että opettajat eivät ehkä pidä yhtä tärkeinä sitä mitä oppilaat, koska he näkevät maailman toisella tavalla. Opettajien pitäisi sitten oppia katsomaan maailman nuoren silmin, pysyä ajan tasalla.

Paljon on mietteet median negatiivissa asioissa kun puhutaan mediakasvatuksesta. Meidakasvatuksen pitäisi saada nuoret tajuamaan, että kaikkia mitä lukee ja näkee ei pitäisi uskoa todeksi tosta noin vaan. Pidin kuitenkin siitä että Herkmanin kirjassa puhuttiin myös median mahdollisuuksista (s.47). On tosiaan hyvä ottaa esille että kaikki ei ole negatiivista, vaikka niinhän sitä usein uskotaan olevan ihan vain sen takia että ne asiat usein tulevat esille.

Mediakasvatus voi usein tuntua raskaalta nuorille. Usein medioiden analysointi voi olla todella väsyttävää. Siksi on siis tärkeää että oppilaita osataan motivoida oikein. Niinkuin Herkmanissa mainitaan (s.50), analyysin pitää lähteä siitä että se on kivaa, ja että sillä on jotain tekemistä oppilaiden elämän kanssa. "Oppilaiden omaa mediakulttuurista kiinnostusta käytetään pontimena, jonka avulla päästään käsiksi tärkeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin" (s.51). Itse kun opetan kieltä olisi hyvä tietää miten oppilaat sitä oppisivat parhaiten. Ja paras tapahan oppia on se että liittää kielen "oppilaita kiinnostaviin populaarikulttuurin aiheisiin tai laajempiin keskusteluihin kulttuuri- ja yhteiskuntaeroista" (s.53). Mielestäni nykyisissä oppikirjoissa on aika hyvin hoidettu tämä juttu. On otettu entistä enemmän esille elokuvia, musiikkia ja muita nuorten kiinnostuksen kohteita.

Yhteiskunnallisuus on paljon esillä mediakasvatuksessa. Onhan yksi mediakasvatuksen osa-alueista "poliittinen ja yhteiskunnallinen aktiivisuus" (s.48). Yksi opettajan tehtävistä onkin "saada oppilaat esittämään itselleen tutulle materiaalille uusia kysymyksiä ja herättää sitä kautta heidän kiinnostuksensa yhteiskunnallisiin aiheisiin" (s.57). Tätä kautta nuoretkin oppivat ajattelemaan itse mikä on omaa yhteiskuntaansa ajatellen paras, sen sijaan että ottaisivat vain vastaan mitä muuta päättävät. Ja tässä jo näkyy se, että mediakasvatus ei tosiaan ole pelkkää tietokoneen käytön opiskelua, vaan todella paljon muutakin.

Kun siinä kirjaa lukiessani ajattelin sitä miten tärkeä rooli minulla joskus tulevaisuudessa tulisi olemaan nuorten mediakasvatuksessa alkoi hiukan jopa ehkä pelottaa. Pitäisikö minun tietää kaikki, olla aina ajan tasalla kaikesta nuorten kulttuuriin liittyvästä? On kuitenkin niin että "opettajan tehtävä on toimia mentorina, oppaana kriittiseen näkökulmaan. Opettajan ei tarvitse tietää kaikkea mediasta tai populaarikulttuurista. Opettajan ei tarvitse on 'nuori'" (s.58). Olisihan se hyvä silti tietää edes jonkin verran nuorten kulttuurista. Mutta jos sattuu olemaan omia lapsia, niin eiköhän niiden kautta ainakin pysy vähän ajan tasalla. Tärkeintä opettajan työssä on "antaa välineitä tapoihin katsoa mediakulttuuria uusin silmin" (s.58). Sen kun tekee saavuttaa jo paljon.