Tässä vaiheessa alan tulla blogini loppuun. Nyt voisi vaan kirjoitella vielä vähän mitä Herkmanin kirjasta jäi mieleeni ja joitakin juttuja myös 11.10. luennolta.
Viimeisellä luennolla oli puhetta siitä miten nettiherjaajalta suojaudutaan. Tämä nettiherja on ollutkin uutisissa vähän väliä lähiaikoina. Ei saisi siis antaa itsestään liikaa tietoa netissä. Sitä itse olen yrittänytkin tehdä. En haluaisi kaikkea itsestäni kertoa. Ja tosiaan, kun itse kirjauduin Facebookiin olin ymmälläni, että siellä oikeasti kysyttiin poliittista suuntautumista yms. Itse en niitä suostunut sanomaan, sen on kuitenkin sen verran henkilökohtainen asia. Pitäisi siis opettaa nuorille, että kaikkea ei tarvitse kertoa itsestään. Olin myös tässä vuoden alussa puoli vuotta Yhdysvalloissa. Ja siellä tuli esille sellainen huijaustapaus, jossa joku oli lähettänyt aika aidon näköisiä sähköposteja yhden pankin nimin ja pyytänyt jonkun selityksen voimin tyyppien salasanoja ynnä muita tarvittavia tietoja. Jotkut olivat langenneet tähän ja sen takia huijari sai tuhansia dollareita. Tyyppiä ei vielä oltu lähtiessäni löydetty. Jos tosiaan näille ihmisille olisi opetettu, että näin ei koskaan pankki toimisi (eli siis sähköisen median kautta pyytäisi salaisia tietoja), niin olisivat säästäneet paljon harmaita hiuksia ja rahaa. Loppuen lopuksi tyypit taisivat saada rahansa jonkun vakuutuksen kautta takaisin, mutta silti huijari sai paljon rahaa. Mediakasvatuksen kautta tätä maalaisjärkeä voisi hyvin sitten oppia, jos ei sitä muuten löydy.
Työtavat tekniikan tasalle! Sitä meille kyllä ollaan hieman opetettukin opettajakoulussa. Siellä yritetään ottaa paljon erityisesti tietokoneita käyttöön. Meille on sanottu, että tietokoneluokassa saa pitää oppitunnin jos haluaa. Meillä oli jopa yksi parin tunnin opinto-ohjaus jossa opettelimme käyttämään kaikenlaisia omaan oppiaineeseen liittyviä juttuja netissä. Oli myös yksi kerta kun oli yhden kurssin kirjan kappaleessa puhetta tekstarirunoudesta. Siinä oppilaiden piti sitten itse kirjoittaa yksi yhden viestin pituinen runo läksynä ja lähettää jollekin ryhmäläiselle. Seuraavalla tunnilla sitten luettiin niitä. Kyllähän tulee nyt eteen kysymys rahasta, että pitääkö oppilaiden nyt maksaa jotta saavat läksynsä tehtyä, mutta ne jotka eivät halunneet viestiä lähettää saivat luvan vaan tallettaa viesti omaan kännyynsä. Kaikenlaisia tapoja ottaa uuden mediat käyttöön tunnilla siis löytyy, joista vain pari esimerkkiä oli nyt.
Herkman mainitsee viimeisessä luvussa, että "kriittisen kasvatuksen tehtävänä olisi saada oppilaat tarkastelemaan omaa toimintaansa laajemmassa viitekehyksessä" (s. 222). Eli siis oppilaiden olisi hyvä oppia seuraamaan omaa toimintaansa ja tarkastella miten oma toiminta vaikuttaa toisiin. "Olisi syytä miettiä itsestään selvinä pidettyjä kulutustottumuksia ja tehdä enemmän tiedostettuja kulutusvalintoja" (s. 222). Monet eivät ehkä itse tajua että kun tekee omia päätöksiään, niin niillä voi olla suuri vaikutus toisiin. Tässä vaiheessa tulee mieleeni myös se mistä oli 11.10. luennolla puhetta (vaikkakin on vähän aiheen vierestä), eli tietojen antaminen netissä. Lapsille olisi tosiaan hyvä opettaa, että ei kannata antaa liikaa tietoa itsestään, eikä myös julkaista kaikenmaailman kuvia itsestään ja ystävistään. Voi olla, että joku ystävistä ei halua tulla näytetyksi koko maailmalle. Olisi siis hyvä opettaa kysymään lupaa ja olemaan jakelematta kaikenmaailman tietoja koko maailmalle, ilman asianomaisten lupaa.
"Kriittisen kasvatuksen haaste on valjastaa populaariviihteen ja visuaalisen kulttuurin affektiivinen houkuttelevuus koulutyön osaksi" (s. 220). Oppilaita pitää siis kiinnostaa mitä tehdään, tai ainakin motivoida se tekeminen jotenkin, muuten opettaminen ei ole yhtä helppoa. Mutta vaikka olisi tosiaan mukava antaa oppilaiden vain tehdä kaikkea kivaa, niin pitää kuitenkin myös muistaa ottaa mukaan se kriittisyys eikä vain puuhastella.
Asenteista oli myös kirjassa puhetta. Asenteet ovat tärkeitä. Ne opitaan pääosin kodista ja sen lähiympäristöstä (s. 219). Jos oppilaiden pitäisi miettiä omia asenteitaan ja muuttaa niitä, niin Matikaisen mukaan (Herkman, s. 219) ei perinteinen kouluopetustilanne ole hyvä tälle, "koska koulun konteksti ja yksisuuntainen opettaja-oppilas -vuorovaikutus eivät tue tällaista oppimista". Pitää siis keksiä joku toinen tapa opettaa, niin että opettaja ei vain kokoajan opeta, vaan myös oppilaat saisivat tuoda itseään esille. Populaarikulttuuri vaikuttaa asenteihin, koska "se vetoaa viime kädessä enemmän emotionaalisiin kokemuksiin kuin kognitiiviseen päättelyyn" (s. 200). Ehkä opettajien pitäisi siis myös keksiä keino vedoja oppilaiden emotionaalisiin kokemuksiin, eikä vain tunge kaikenmaailman tietoa oppilaiden kurkusta alas.
Tässä muutama juttu vielä jotka kirjasta poimin, jotka ovat mielestäni tärkeitä juttuja. "Kriitisen mediakasvatuksen perimmäinen tavoite on opettaa ajattelemaan asioita monesta näkökulmasta ja kyseenalaistamaan" (s. 223). On aina hyvä ajatella myös toisten näkökulmaa, eikä vain ajatella omaansa. Ja on myös hyvä oppia kyseenalaistamaan mitä mistäkin lukee, varsinkin netistä, koska ne ei aina ole totta.
"Tärkeintä on tiedostavan ja reflektoivan maailmansuhteen omaksuminen, jolloin median ja populaarikulttuurin rakentamaa merkitysmaailmaa ei pidetä itsestään selvänä, luonnollisena" (s. 224). Ei siis tosiaan kannata ottaa mitään itsestäänselvänä. Pitää oppia miettimään itse, että voiko tämä kaikki olla niinkuin mediassa sanotaan.
"Kriittisen mediakasvatuksen perimmäinen päämäärä on lisätä oppilaiden aktiivisuutta yhteiskunnallisina toimijoina" (s. 225). Yhteiskunnallisuus on siis tosiaan tärkeä asia mediakasvatuksessa, niinkuin on jo aikaisemmin tullut esille. Tässä on tosiaan siis kyse taas siitä, että ei kannata muiden antaa päättää kaikkia oman yhteiskuntansa asioita. Pitää oppia itse olemaan osa omaa yhteiskuntaansa, ja välittämään sen hyvinvoinnista.
"Populaariviihteen tuominen luokkahuoneisiin voi [...] avata ovia näkemyksille, jotka lopulta johtavat nykyistä solidaarisemman ja tasa-arvoisemman maailman rakentamiseen" (s. 226). Populaariviihteen kautta voi tutustua muihin ihmisiin ja kulttuureihin, ja huomata että niissäkin on hyviä puolia ja että niitä voi jopa ottaa käyttöön omassa elämässä.
Vielä lopuksi... Mikä on siis mediakasvattajan paradoksi? Tässä muutamia juttuja joita itselleni tuli mieleen. Opettajan oppii myös oppilailta, ei vain oppilaat opettajalta. Eihän opettajat aina voi kaikkea tietää. Ei voi olettaa että opettaja ehtii aina olla ajan tasalla, koska siinä olisi kauhea työ opettajalle. Myös se on tosiaan paradoksi, niinkuin luennolla mainittiin, että oppilaita opetetaan olemaan kriittisiä niin että heitä kontrolloidaan ja että heiltä odotetaan kuuliaisuutta. Se oli mielestäni todella hyvä huomio.
Tässä nyt tämä minun blogini. Toivottavasti ei ollut liian tylsää luettavaa. Kiitos kurssista, näkemiin. :)
Viimeisellä luennolla oli puhetta siitä miten nettiherjaajalta suojaudutaan. Tämä nettiherja on ollutkin uutisissa vähän väliä lähiaikoina. Ei saisi siis antaa itsestään liikaa tietoa netissä. Sitä itse olen yrittänytkin tehdä. En haluaisi kaikkea itsestäni kertoa. Ja tosiaan, kun itse kirjauduin Facebookiin olin ymmälläni, että siellä oikeasti kysyttiin poliittista suuntautumista yms. Itse en niitä suostunut sanomaan, sen on kuitenkin sen verran henkilökohtainen asia. Pitäisi siis opettaa nuorille, että kaikkea ei tarvitse kertoa itsestään. Olin myös tässä vuoden alussa puoli vuotta Yhdysvalloissa. Ja siellä tuli esille sellainen huijaustapaus, jossa joku oli lähettänyt aika aidon näköisiä sähköposteja yhden pankin nimin ja pyytänyt jonkun selityksen voimin tyyppien salasanoja ynnä muita tarvittavia tietoja. Jotkut olivat langenneet tähän ja sen takia huijari sai tuhansia dollareita. Tyyppiä ei vielä oltu lähtiessäni löydetty. Jos tosiaan näille ihmisille olisi opetettu, että näin ei koskaan pankki toimisi (eli siis sähköisen median kautta pyytäisi salaisia tietoja), niin olisivat säästäneet paljon harmaita hiuksia ja rahaa. Loppuen lopuksi tyypit taisivat saada rahansa jonkun vakuutuksen kautta takaisin, mutta silti huijari sai paljon rahaa. Mediakasvatuksen kautta tätä maalaisjärkeä voisi hyvin sitten oppia, jos ei sitä muuten löydy.
Työtavat tekniikan tasalle! Sitä meille kyllä ollaan hieman opetettukin opettajakoulussa. Siellä yritetään ottaa paljon erityisesti tietokoneita käyttöön. Meille on sanottu, että tietokoneluokassa saa pitää oppitunnin jos haluaa. Meillä oli jopa yksi parin tunnin opinto-ohjaus jossa opettelimme käyttämään kaikenlaisia omaan oppiaineeseen liittyviä juttuja netissä. Oli myös yksi kerta kun oli yhden kurssin kirjan kappaleessa puhetta tekstarirunoudesta. Siinä oppilaiden piti sitten itse kirjoittaa yksi yhden viestin pituinen runo läksynä ja lähettää jollekin ryhmäläiselle. Seuraavalla tunnilla sitten luettiin niitä. Kyllähän tulee nyt eteen kysymys rahasta, että pitääkö oppilaiden nyt maksaa jotta saavat läksynsä tehtyä, mutta ne jotka eivät halunneet viestiä lähettää saivat luvan vaan tallettaa viesti omaan kännyynsä. Kaikenlaisia tapoja ottaa uuden mediat käyttöön tunnilla siis löytyy, joista vain pari esimerkkiä oli nyt.
Herkman mainitsee viimeisessä luvussa, että "kriittisen kasvatuksen tehtävänä olisi saada oppilaat tarkastelemaan omaa toimintaansa laajemmassa viitekehyksessä" (s. 222). Eli siis oppilaiden olisi hyvä oppia seuraamaan omaa toimintaansa ja tarkastella miten oma toiminta vaikuttaa toisiin. "Olisi syytä miettiä itsestään selvinä pidettyjä kulutustottumuksia ja tehdä enemmän tiedostettuja kulutusvalintoja" (s. 222). Monet eivät ehkä itse tajua että kun tekee omia päätöksiään, niin niillä voi olla suuri vaikutus toisiin. Tässä vaiheessa tulee mieleeni myös se mistä oli 11.10. luennolla puhetta (vaikkakin on vähän aiheen vierestä), eli tietojen antaminen netissä. Lapsille olisi tosiaan hyvä opettaa, että ei kannata antaa liikaa tietoa itsestään, eikä myös julkaista kaikenmaailman kuvia itsestään ja ystävistään. Voi olla, että joku ystävistä ei halua tulla näytetyksi koko maailmalle. Olisi siis hyvä opettaa kysymään lupaa ja olemaan jakelematta kaikenmaailman tietoja koko maailmalle, ilman asianomaisten lupaa.
"Kriittisen kasvatuksen haaste on valjastaa populaariviihteen ja visuaalisen kulttuurin affektiivinen houkuttelevuus koulutyön osaksi" (s. 220). Oppilaita pitää siis kiinnostaa mitä tehdään, tai ainakin motivoida se tekeminen jotenkin, muuten opettaminen ei ole yhtä helppoa. Mutta vaikka olisi tosiaan mukava antaa oppilaiden vain tehdä kaikkea kivaa, niin pitää kuitenkin myös muistaa ottaa mukaan se kriittisyys eikä vain puuhastella.
Asenteista oli myös kirjassa puhetta. Asenteet ovat tärkeitä. Ne opitaan pääosin kodista ja sen lähiympäristöstä (s. 219). Jos oppilaiden pitäisi miettiä omia asenteitaan ja muuttaa niitä, niin Matikaisen mukaan (Herkman, s. 219) ei perinteinen kouluopetustilanne ole hyvä tälle, "koska koulun konteksti ja yksisuuntainen opettaja-oppilas -vuorovaikutus eivät tue tällaista oppimista". Pitää siis keksiä joku toinen tapa opettaa, niin että opettaja ei vain kokoajan opeta, vaan myös oppilaat saisivat tuoda itseään esille. Populaarikulttuuri vaikuttaa asenteihin, koska "se vetoaa viime kädessä enemmän emotionaalisiin kokemuksiin kuin kognitiiviseen päättelyyn" (s. 200). Ehkä opettajien pitäisi siis myös keksiä keino vedoja oppilaiden emotionaalisiin kokemuksiin, eikä vain tunge kaikenmaailman tietoa oppilaiden kurkusta alas.
Tässä muutama juttu vielä jotka kirjasta poimin, jotka ovat mielestäni tärkeitä juttuja. "Kriitisen mediakasvatuksen perimmäinen tavoite on opettaa ajattelemaan asioita monesta näkökulmasta ja kyseenalaistamaan" (s. 223). On aina hyvä ajatella myös toisten näkökulmaa, eikä vain ajatella omaansa. Ja on myös hyvä oppia kyseenalaistamaan mitä mistäkin lukee, varsinkin netistä, koska ne ei aina ole totta.
"Tärkeintä on tiedostavan ja reflektoivan maailmansuhteen omaksuminen, jolloin median ja populaarikulttuurin rakentamaa merkitysmaailmaa ei pidetä itsestään selvänä, luonnollisena" (s. 224). Ei siis tosiaan kannata ottaa mitään itsestäänselvänä. Pitää oppia miettimään itse, että voiko tämä kaikki olla niinkuin mediassa sanotaan.
"Kriittisen mediakasvatuksen perimmäinen päämäärä on lisätä oppilaiden aktiivisuutta yhteiskunnallisina toimijoina" (s. 225). Yhteiskunnallisuus on siis tosiaan tärkeä asia mediakasvatuksessa, niinkuin on jo aikaisemmin tullut esille. Tässä on tosiaan siis kyse taas siitä, että ei kannata muiden antaa päättää kaikkia oman yhteiskuntansa asioita. Pitää oppia itse olemaan osa omaa yhteiskuntaansa, ja välittämään sen hyvinvoinnista.
"Populaariviihteen tuominen luokkahuoneisiin voi [...] avata ovia näkemyksille, jotka lopulta johtavat nykyistä solidaarisemman ja tasa-arvoisemman maailman rakentamiseen" (s. 226). Populaariviihteen kautta voi tutustua muihin ihmisiin ja kulttuureihin, ja huomata että niissäkin on hyviä puolia ja että niitä voi jopa ottaa käyttöön omassa elämässä.
Vielä lopuksi... Mikä on siis mediakasvattajan paradoksi? Tässä muutamia juttuja joita itselleni tuli mieleen. Opettajan oppii myös oppilailta, ei vain oppilaat opettajalta. Eihän opettajat aina voi kaikkea tietää. Ei voi olettaa että opettaja ehtii aina olla ajan tasalla, koska siinä olisi kauhea työ opettajalle. Myös se on tosiaan paradoksi, niinkuin luennolla mainittiin, että oppilaita opetetaan olemaan kriittisiä niin että heitä kontrolloidaan ja että heiltä odotetaan kuuliaisuutta. Se oli mielestäni todella hyvä huomio.
Tässä nyt tämä minun blogini. Toivottavasti ei ollut liian tylsää luettavaa. Kiitos kurssista, näkemiin. :)
Kommentit