Visuaalisten sisältöjen analyysia on siis usein, ainakin Herkmanin (s.88) mukaan, tehty äidinkielen ja kuvaamataidon tunneilla. Onhan se tosiaan niin, että niihn kahteen aineeseen tämä analysointi sopisi parhaiten, mutta kyllä sitä olisi silti hyvä tehdä myös muiden aineiden tunneilla. "Sisältöjen analysointi on yksinkertaisuudessaan sen selvittämistä, mistä visuaalisen kulttuurin tuotteiden sisältö koostuu" (s.88). Tätä analysointia voi tehdä joko määrällisesti tai laadullisesti, eli joko laskien miten paljon jotain tiettyä asiaa on (esim. laskien kuinka monella lehden kuvassa on nainen) tai sitten syventyen johonkin asiaan yksityiskohtaisesti (ottaa yksi kuva lehdestä jota sitten katsoo tarkemmin). Oppilaat voivat siis tätä kautta analysoida esim. sanomalehtiä tai sitten vaikka lööppilehtiä (niinkuin Herkmanin kirjassa tehtiin).
Herkman otti puheeksi genret (lajityypit). Genren analysoiminen olisi siis "tapa tehdä laadullista sisältöjen analyysia siten, että kohteena oleva tuote liitetään laajempaan visuaalisen kulttuurin viitekehykseen ja muihin tuotteisiin" (s.107). Herkman otti puheeksi elokuvat; elokuva voi genreltään olla esim. draama, komedia, kauhu, tragedia yms. Nämä genret auttavat esim. elokuvien lajittelussa. "Nykyisessä markkinakeskeisessä toimintaympäristössä genre on käytäntö, joka tuottaa säännönmukaisuutta ja rajoja muuten melko kaoottiselle kulttuuristen merkitysten alueelle" (s.108). Elokuvia voi myös olla sellaisia, jotka eivät mahdu yhden tietyn genren alle. Nämä ovat nimeltään genresekoituksia, joista Herkman antaa Matti -elokuvan esimerkkinä, koska se on samalla draama, koominen ja myös traaginen. Nämä hybridit ovat usein tapa saada mahdollisimman moni katsomaan elokuvaa, koska samalla se voisi sitten vedoja nuoriin ja vanhempiin ihmisiin eri genretyyppiensä avulla. Tämä on siis perua siitä että usein ihmiset menevät elokuvaa katsomaan ihan vain sen genren takia. Joten genre voi auttaa hyvin paljon elokuvan markkinoinnissa.
Genre analyysin lisäksi Herkman ottaa esille kerronnan analyysin. Siinä analysoidaan tarinan ajallista järjestystä, hahmoja ja niiden toimintaa ja suhteita sekä tapahtumien järjestystä ja niiden merkitystä tarinaan. Herkman kuitenkin sanoo että tämä kerronnan analyysi "soveltuu paremmin tarinamuotoa painottavien tuotteiden analyysiin" (s.119). Kertoja voi tarinassa olla myös hyvin tärkeä ja usein tarinaa voi analysoida tämän kertojan kautta. Tätä kutsutaan kerronnan keinojen analyysiksi (s.120). Tarina muuttuu aina kertojan mukaan, siis "kriittisen kasvatuksen näkökulmasta kysymys kerronnan näkökulmasta onkin kaikkein olennaisin" (s.121). Voisi tarinaa analysoidessa sitten miettiä, että miten tämä tarina olisi erilainen jos vaikka kertojan äiti olisikin kertojana, tai ehkä kertojan vihamies. Onhan kaikilla omat näkökulmansa asiaan.
Kun sitten ajattelee tätä kertojan näkökulmaa, niin tulee tosiaan mieleen että miten kertojan näkökulma vaikuttaa esim. uutisiin. Nuorten on hyvä tajuta, että tarina tosiaan muuttuu kertojan mukaan. Mitä siis kannattaa uskoa? Ja kun tutkii visuaalisen kulttuurin kerrontaa niin huomaa, että se on hankalaa, koska "visuaalisessa kulttuurissa yhdistyy tavallisesti useita erilaisia kertomisen tapoja - kuvallisen ja sanallisen kerronnan erilaisia muotoja ja yhdistelmiä" (s.123). Ei siis voi usein tietää, että onko tämä nyt sitten yhden ihmisen kerronta vai ei.
Kun ajatellaan vaikka televisio-ohjelmia niin olisi hyvä tietää miten se on mahdollista että ihmisen on pakko aina seurata jonkin tietyn sarjan jokaista jaksoa. Itse olen koukussa esim. CSI -sarjaan, ja aina kun se tulee niin minun on aivan pakko nähdä se. Tällaisen asian analysointia kutsutaan kerronnan rakenteiden analyysiksi ja se siis "auttaa ymmärtämään niitä keinoja, joilla tarina imaisee katsojan mukaansa" (s.131). Tässä analyysissa tarkastellaan markkinointia, genreä ja myös niitä keinoja, joilla populaarikulttuurin tuotteet pyrkivät sitouttamaan kuluttajia. Herkman analysoi Lost -sarjaa ja sen analysoinnin lukeminen toi tosiaan paljon uusia näkökulima minulle sarjan katsomiselle. Itse kun usein seuraan Lost -sarjaa. On siis selvää että, jos se minua auttaa, se auttaa myös nuoria. Ohjelmia alkaisi siten katsoa uusin silmin. Minusta on nimittäin niin, että nuoret eivät yksin alkaisia katsomiaan sarjoja noin tarkasti analysoimaan, jos analysoisivat edes lainkaan.
Herkman otti puheeksi genret (lajityypit). Genren analysoiminen olisi siis "tapa tehdä laadullista sisältöjen analyysia siten, että kohteena oleva tuote liitetään laajempaan visuaalisen kulttuurin viitekehykseen ja muihin tuotteisiin" (s.107). Herkman otti puheeksi elokuvat; elokuva voi genreltään olla esim. draama, komedia, kauhu, tragedia yms. Nämä genret auttavat esim. elokuvien lajittelussa. "Nykyisessä markkinakeskeisessä toimintaympäristössä genre on käytäntö, joka tuottaa säännönmukaisuutta ja rajoja muuten melko kaoottiselle kulttuuristen merkitysten alueelle" (s.108). Elokuvia voi myös olla sellaisia, jotka eivät mahdu yhden tietyn genren alle. Nämä ovat nimeltään genresekoituksia, joista Herkman antaa Matti -elokuvan esimerkkinä, koska se on samalla draama, koominen ja myös traaginen. Nämä hybridit ovat usein tapa saada mahdollisimman moni katsomaan elokuvaa, koska samalla se voisi sitten vedoja nuoriin ja vanhempiin ihmisiin eri genretyyppiensä avulla. Tämä on siis perua siitä että usein ihmiset menevät elokuvaa katsomaan ihan vain sen genren takia. Joten genre voi auttaa hyvin paljon elokuvan markkinoinnissa.
Genre analyysin lisäksi Herkman ottaa esille kerronnan analyysin. Siinä analysoidaan tarinan ajallista järjestystä, hahmoja ja niiden toimintaa ja suhteita sekä tapahtumien järjestystä ja niiden merkitystä tarinaan. Herkman kuitenkin sanoo että tämä kerronnan analyysi "soveltuu paremmin tarinamuotoa painottavien tuotteiden analyysiin" (s.119). Kertoja voi tarinassa olla myös hyvin tärkeä ja usein tarinaa voi analysoida tämän kertojan kautta. Tätä kutsutaan kerronnan keinojen analyysiksi (s.120). Tarina muuttuu aina kertojan mukaan, siis "kriittisen kasvatuksen näkökulmasta kysymys kerronnan näkökulmasta onkin kaikkein olennaisin" (s.121). Voisi tarinaa analysoidessa sitten miettiä, että miten tämä tarina olisi erilainen jos vaikka kertojan äiti olisikin kertojana, tai ehkä kertojan vihamies. Onhan kaikilla omat näkökulmansa asiaan.
Kun sitten ajattelee tätä kertojan näkökulmaa, niin tulee tosiaan mieleen että miten kertojan näkökulma vaikuttaa esim. uutisiin. Nuorten on hyvä tajuta, että tarina tosiaan muuttuu kertojan mukaan. Mitä siis kannattaa uskoa? Ja kun tutkii visuaalisen kulttuurin kerrontaa niin huomaa, että se on hankalaa, koska "visuaalisessa kulttuurissa yhdistyy tavallisesti useita erilaisia kertomisen tapoja - kuvallisen ja sanallisen kerronnan erilaisia muotoja ja yhdistelmiä" (s.123). Ei siis voi usein tietää, että onko tämä nyt sitten yhden ihmisen kerronta vai ei.
Kun ajatellaan vaikka televisio-ohjelmia niin olisi hyvä tietää miten se on mahdollista että ihmisen on pakko aina seurata jonkin tietyn sarjan jokaista jaksoa. Itse olen koukussa esim. CSI -sarjaan, ja aina kun se tulee niin minun on aivan pakko nähdä se. Tällaisen asian analysointia kutsutaan kerronnan rakenteiden analyysiksi ja se siis "auttaa ymmärtämään niitä keinoja, joilla tarina imaisee katsojan mukaansa" (s.131). Tässä analyysissa tarkastellaan markkinointia, genreä ja myös niitä keinoja, joilla populaarikulttuurin tuotteet pyrkivät sitouttamaan kuluttajia. Herkman analysoi Lost -sarjaa ja sen analysoinnin lukeminen toi tosiaan paljon uusia näkökulima minulle sarjan katsomiselle. Itse kun usein seuraan Lost -sarjaa. On siis selvää että, jos se minua auttaa, se auttaa myös nuoria. Ohjelmia alkaisi siten katsoa uusin silmin. Minusta on nimittäin niin, että nuoret eivät yksin alkaisia katsomiaan sarjoja noin tarkasti analysoimaan, jos analysoisivat edes lainkaan.
Kommentit