Maanantain (1.10) ja torstain (4.10.) luennoilla oli puhetta sosiaalisesta mediasta. Sosiaaliseen mediaan lukeutuu esim. netissä toimivat Facebook, kaikenlaiset keskustelupalstat, blogit, Messenger, Skype ja YouTube. Onhan niitä monia muita, mutta nämä olivat minulle tuttuja. Sosiaaliset mediat ovat siis sellaisia, jossa "käyttäjät jakavat keskenään mielipiteitä, näkemyksiä, kokemuksia ja näkökulmia" (4.10. power point esitys). Nytkin tämän blogin kautta minä teen sitä juuri samaa, jaan näkemyksiäni ja kokemuksiani muiden kanssa, vaikka en kyllä oletakaan monien niitä lukevan. Mielestäni tätä on silti mukava kirjoittaa ihan senkin takia, että saan omia mielipiteitäni johonkin laittaa. Kun olin Yhdysvalloissa vaihdossa tutustuin Facebookiin. Siellä se oli jo laajassa käytössä. Suomessa en ollut siitä aikaisemmin edes kuullutkaan. Olen nyt kuitenkin Facebookin käyttäjä. Ja voin kyllä sanoa että se on paras tapa pitää yhteyttä Yhdysvalloissa tapaamiini ihmisiin. Sitä kautta voin keskustella heidän kanssa ja jaella kuulumisia. Messenger ja Skype olivat minulle siellä Yhdysvalloissa ollessani korvaamattomia. Niiden avulle pidin yhteyttä Suomessa olevien perheen ja ystävien kanssa. Erityisen kätevää Skypessä oli se, että sain puhua poikaystäväni kanssa ilmaiseksi niin paljon kuin halusimme. Mieleeni tuli yksi toinen sosiaalinen media, kun kuuntelin luentoa. Minun ja poikaystäväni ystäväporukalla on yhteinen sähköinen kalenteri Googlen kautta. Jokaisella porukassa olevalla on kyseiseen tiliin salasana, ja aina kun joku päättä järjestää jotain (esim. pippalot) hän laittaa sen sinne kalenteriin. Näin jokainen voi aina sieltä käydä tarkistamassa mitä seuraavien viikkojen aikana ehkä on luvassa. Tämä on varsinkin hyvä juttu nykyään, kun alunperin samasta kaupungista tuleva porukka asustelee monessa eri kaupungissa. Tämä on siis yksi tapa millä me pidämme yhteyttä. On siis hyvä että tällaisia medioita on keksitty ja että ihmiset voivat niitä käyttää. On kuitenkin opittava mikä kaikki on sallittua näissä medioissa. Jo aikaisemmin mainitsemani oppilaan YouTubessa julkaisema video opettajasta on hyvä esimerkki tästä. YouTube on jo kauan ollut vähän sellaista harmaata aluetta tekijänoikeuksia ajatellen. Sieltä löytyy usein kokonaisia televisiosarjoja, vaikkakin ne on jaettu muutamaan osaan. YouTube on kyllä todella hyvä paikka julkaista omia videopätkiään, mutta pelkään pahoin että kohta se suljetaan kokonaan kaikenlaisten oikeuksien rikkomisien tähden. Tässä siis tosiaan tarvitaan lisää opetusta nuorille. Niinkuin oli kerran yhdellä luennolla puhetta, opettajat voisivat tosiaan luokkansa kanssa julkaista YouTubessa oma pieni videopätkä ja sitä kautta opettaa mikä on sallittua ja mikä ei.
Asiasta seuraavaan... Herkmanin kirjassa mainittiin siitä miten opettajilla on aika tiukat rajat siitä mitä he opettavat ja mitä ei (sivulta 37). Opettajien on siis seurattava opetussuunnitelmaa ja myös pidettävä mielessä tuntijako, koulun resurssit, koulun perinteet yms. Lukiessani juuri tuota kohtaa tuli mieleeni, että asiat eivät kuitenkaan ole ihan niin pahasti. Opettajat voivat kuitenkin päättää ihan itse miten he opettavat. Minulle ainakin tuo turvallisuutta se, että tiedän täsmälleen mitä minun pitää opettaa. Mielestäni se olisi liian rankkaa opettajille päättää itse myös mitä opettaa sen lisäksi että päättää miten sen opettaa. Kaikkien näiden pakollisten asioiden opettamisen lisäksi opettajan pitäisi sitten lisätä opetukseensa kriittistä mediakasvatusta. Miten siis lisätä tätä mediakasvatusta oppitunneille? Herkman (s.51) mainitsee kaks eri toteuttamistapaa: joko opettaja tekee sen itse tai sitten muiden opettajien kanssa tehden siitä sitten oikean yhteisprojektin. Olen tässä nyt saanut jo vähän opettaa ja olen kyllä aina välillä yrittänyt lisätä jotain mediakasvatukseen liittyvää oppitunneilleni, varsinkin jos aihe on sopiva. Mutta kun ajattelen sitten sitä toista tapaa, eli tekemällä yhteisprojekti, tulee kaiken maailman hidasteet mieleeni. Herkman (s.52) jo itse mainitsee hidastavia tekijöitä, esim. että opetussuunnitelma ei oikein kannusta sellaisen tekemistä, koska aikataulu on tiukka, aikaa ei vain löydy. Kouluilla ei myöskään ole välttämättä tarpeeksi rahaa tai oppimateriaaleja. Mieleeni tuli tosiaan se, että jos nyt sattuu tekemään yhdestä aiheesta jonkun suuren projektin ja antaa sen sitten viedä aikaa, niin mitä tapahtuu niille muille asioille joita pitäisi myös käydä läpi? Se lukion luokka, jota oma pienryhmäni opettaa opettajankoulutuksessa, menee asioita eteenpäin aika nopeasti. Yhteen kirjan kappaleeseen kulutetaan suhteellisen vähän aikaa, ehkä kaksi oppituntia. Emme mitenkään saisi mahdutettua jotain suurempaa projektia joukkoon. Se olisi myös aika rankkaa opettajalle. Jo muutenkin todella työntäyteinen lukuvuosi voi tuollaisen projektin seurauksena tulla vielä työteliäämmäksi. Siinä vähän mietittävää tosiaan.
Asiasta seuraavaan... Herkmanin kirjassa mainittiin siitä miten opettajilla on aika tiukat rajat siitä mitä he opettavat ja mitä ei (sivulta 37). Opettajien on siis seurattava opetussuunnitelmaa ja myös pidettävä mielessä tuntijako, koulun resurssit, koulun perinteet yms. Lukiessani juuri tuota kohtaa tuli mieleeni, että asiat eivät kuitenkaan ole ihan niin pahasti. Opettajat voivat kuitenkin päättää ihan itse miten he opettavat. Minulle ainakin tuo turvallisuutta se, että tiedän täsmälleen mitä minun pitää opettaa. Mielestäni se olisi liian rankkaa opettajille päättää itse myös mitä opettaa sen lisäksi että päättää miten sen opettaa. Kaikkien näiden pakollisten asioiden opettamisen lisäksi opettajan pitäisi sitten lisätä opetukseensa kriittistä mediakasvatusta. Miten siis lisätä tätä mediakasvatusta oppitunneille? Herkman (s.51) mainitsee kaks eri toteuttamistapaa: joko opettaja tekee sen itse tai sitten muiden opettajien kanssa tehden siitä sitten oikean yhteisprojektin. Olen tässä nyt saanut jo vähän opettaa ja olen kyllä aina välillä yrittänyt lisätä jotain mediakasvatukseen liittyvää oppitunneilleni, varsinkin jos aihe on sopiva. Mutta kun ajattelen sitten sitä toista tapaa, eli tekemällä yhteisprojekti, tulee kaiken maailman hidasteet mieleeni. Herkman (s.52) jo itse mainitsee hidastavia tekijöitä, esim. että opetussuunnitelma ei oikein kannusta sellaisen tekemistä, koska aikataulu on tiukka, aikaa ei vain löydy. Kouluilla ei myöskään ole välttämättä tarpeeksi rahaa tai oppimateriaaleja. Mieleeni tuli tosiaan se, että jos nyt sattuu tekemään yhdestä aiheesta jonkun suuren projektin ja antaa sen sitten viedä aikaa, niin mitä tapahtuu niille muille asioille joita pitäisi myös käydä läpi? Se lukion luokka, jota oma pienryhmäni opettaa opettajankoulutuksessa, menee asioita eteenpäin aika nopeasti. Yhteen kirjan kappaleeseen kulutetaan suhteellisen vähän aikaa, ehkä kaksi oppituntia. Emme mitenkään saisi mahdutettua jotain suurempaa projektia joukkoon. Se olisi myös aika rankkaa opettajalle. Jo muutenkin todella työntäyteinen lukuvuosi voi tuollaisen projektin seurauksena tulla vielä työteliäämmäksi. Siinä vähän mietittävää tosiaan.
Kommentit