27.9. luennolla tuli esille sellainen asia, että usein elovista saadaan "vääristyneitä ja kaavamaisia näkökulmia elämään" (power point esityksestä). Ja myös se tuli Banduran kautta esille, että "lapset imitoivat median malleja etenkin, jos malli kuvattiin ihannoivasti, hyväksyttävänä ja samastuttavana". Aloin sitten miettiä katsomiani televisio-ohjelmia. Millaisia malleja niissä on? Ja tuli heti mieleeni yksi ohjelma; Dexter. Sarja kertoo siis sarjamurhaajasta, joka tappaa vain muita murhaajia tai muuten vain pahoja ihmisiä. Sarjassa tulee oikeastaan todella positiivinen kuva tästä Dexteristä. Sehän tekee oikeastaan hyvän asian, kun tappaa niitä todella pahoja rikollisia joita poliisit eivät saa kiinni, voisi joku sanoa. Onneksi sarja tulee vasta kymmeneltä eli luulisi että liian nuoret eivät sitä siis seuraa. Mutta millaisen mallin tämä sarja antaisi lapsille ja nuorille? He voisivat oikeastaan pitää Dexteriä hyvänä tyyppinä, ja (vaikkakin erittäin ääritapauksissa) alkaa hyväksyä mitä hän tekee ja samalla samaistua häneen. Enpä siis taida tosiaan antaa mahdollisia tulevia lapsiani katsoa televisiota yhdeksän (tai edes seitsämän) jälkeen ennenkuin ovat tajunneet että kaikkea mitä televisiossa katsoo ei kannata hyväksyä.
Sain muuten lopultakin Juha Herkmanin kirjan käsiini, eli siis teoksen nimeltään Kriittinen Mediakasvatus. Jo oli aikakin sanon minä. Olen tässä jo ehtinyt sitä vähän lueskellakin. Tulen sitä nyt tässä sitten lainaamaan vähän väliä. Heti on kaikenlaisia kommentteja. Kirja tosiaan siis puhuu kriittisestä kasvatuksesta, tai kriittisestä mediakasvatuksesta ja siitä myös siitä miten sitä voisi toteuttaa kouluissa. Jo alkukappale sai minut kiinnostuneeksi. "Tämä on siis juuri minua varten tarkoitettu, tuleva opettaja kun olen," ajattelin minä. Kriittisessä kasvatuksessa siis pelkän didaktisen suorittamisen sijaan (joka siis vaivaa nykyajan oppimiskäsityksiä ja -ympäristöjä) tarjotaan "laajemman pedagogisen lähtökohdan nykykulttuurissa toimimiseen" (Herkman: s.10). Luokkahuoneessa sitten mediakasvatus ja kriittinen kasvatus ovat yhdistyneet. Kun kouluissa on mediakasvatukseen otettu mukaan tämä kriittinen medialukutaito ja mediakompetenssi. Mediakasvatusta ajatellaan kirjassa osana kriittistä kasvatusta, "joka korostaa yhteiskunnallisia kysymyksiä" (s.11). Jo heti kirjan alussa puhutaan siitä miten lapsia pitää suojella kaikenlaiselta haitalliselta medialta, josta jo luennoilla on puhuttu ja josta itsekin olen jo varmaan kirjoitellutkin. Mutta tähän lisättynä, kirjassa puhutaan myös siitä miten mediallakin pitäisi olla vastuu tässä asiassa. Journalismi ja mainonta pitäisi ottaa huomioon "lapsiyleisöjen herkkyys pakenematta sanan- ja ilmaisunvapauden mantrojen toistamiseen": Ja tottahan se on. Mitä vain ei saisi kirjoittaa ja kuvata kun tietää että lapset näkevät sen. Tässä tulee mieleeni 27.9. luennolla keskuteltua mainontaa. Siellä tuli esille, että "yhä nuoremmat ovat markkinoinnin kohteena" (power point 27.9.). Varsinkin jos asiat ovat kerran näin, niin eiköhän sitä pitäisi olla varovaisempi mitä niihin mainoksiin laittaa. Kirjassa siis käsitellään mainosten ja lehtien lisäksi myös muuta visuaalista kulttuuria joka on tuttua nuorille. Näin koska usein nämä nuorten suosimat viihteet jäävät vähemmälle koulujen mediakasvatuksessa. "Niiden aikaansaama emotionaalinen sitoutuminen voi kuitenkin olla erittäin hyvä keino lisätä myös kouluoppimisen motivaatiota ja toimia herätteenä yhteiskunnallisten kysymysten pohdintaan" (s. 13). Olen itsekin vahvasti sitä mieltä että on katsottava mediakasvatusta nuoren omin silmin, ja ottaa esille niitä asioita jotka kiinnostaisivat nuoria. Näin ollen he oppivat mutta myös voivat käyttää oppimaansa jokapäiväisessä elämässään.
Kirjassa painotettiin kuitenkin, että ihan pienemmille lapsille kriittistä mediakasvatusta ei ole suunnattu. Se nimittäin "edellyttää sellaisia valmiuksia metatason ajatteluun ja kognitiivisiin prosesseihin joita pienemmillä lapsilla ei vielä juurikaan ole" (s. 12). Minulle kirja on siis kuin omiaan, koska itse aion tulevaisuudessa opettaa yläaste- ja lukioikäisiä. Tuon ikäisillä lapsilla alkaa rakentua jo aika tarkasti oma minäkuva ja tämän kanssa kriittinen kasvatus auttaakin. Myös solidaarisuuden, tasa-arvon ja toisten kunnioittamisen omaksumisen kanssa kriittinen kasvatus auttaa. Voisi siis sanoa että kriittinen kasvatus on omiaan luomaan itseensä tyytyväisiä ja toisia kunnioittavia kansalaisia maailmaan.
Kirjan toisessa kappaleessa tulee esille kasvatuksen paradoksi. Itse en ollut sitä sen enempää ennen ajatellut, mutta onhan se tosiaan totta että sen lisäksi että kasvatus haluaa valistaa kansaa ja tehdä heistä vapaasti ajattelevia ihmisiä, halutaan tehdä myös kuuliaisia, kunnon kansalaisia (eli siis periaatteessa osoittaa heille heidän paikkansa ja roolinsa, niinkuin mainittiin sivulla 16). Tässä on siis pohjalla kaksi eri kasvatuskäsitystä, joiden luojat ovat Paulo Freire ja Louis Althusser (s.15-16). Miten tästä paradoksista voi päästä eroon? Tuli jopa mainittua että "yhteiskunta, joka kasvattaa itselleen kriittisiä kansalaisia, sahaa itseään jalkaan" (s.19). Onko tämä nyt sitten totta. Itse en oikein osaa tähän vastata. Mielestäni on hyvä asia kasvattaa kuuliaisia kansalaisia, kunhan myös nämä kuuliaiset kansalaiset osaavat tarpeen vaatiessa myös kritisoida yhteiskuntaa. Aina ei tarvitse ottaa kaikkea sellaisena kun se itselle tulee. Kriittisen kasvatuksen tavoitteena onkin tosiaan "lisätä ihmisten tietoisuutta [...] yhteiskunnallisista ongelmista ja kannustaa heitä toimimaan aktiivisina kansalaisina olojen ja elämänlaadun parantamiseksi" (s.20). On kuitnekin vaikeaa mahduttaa kaikkea elämäänsä. Itse en ole niin kriittinen kuin voisin olla, koska elämä tulee niin sanotusti tielle. Toimeentulo pitäisi hankkia, perhe (eli tässä tapauksessa minä ja kihlattuni) pitäisi voida hyvin ja nauttiakin voisi. Tässä tuleekin siis esille Frankfurtin koulun tutkijoiden mielipide, jonka mukaan vaikka ihmiset ovat omasta mielestään vapaita toimijoita, se vapaus on "lähinnä suhteellista valinnanvapautta taloutta ja yhteiskuntaa hallitsevan eliitin kattamasta pitopöydästä" (s.20). Ja onhan tämä nykymaailmassakin vielä aika totta, vaikkakin aika kärjistettynä.
Olisikohan tässä nyt tarpeeksi mietittävää hetkeksi. Lisää myöhemmin.
Sain muuten lopultakin Juha Herkmanin kirjan käsiini, eli siis teoksen nimeltään Kriittinen Mediakasvatus. Jo oli aikakin sanon minä. Olen tässä jo ehtinyt sitä vähän lueskellakin. Tulen sitä nyt tässä sitten lainaamaan vähän väliä. Heti on kaikenlaisia kommentteja. Kirja tosiaan siis puhuu kriittisestä kasvatuksesta, tai kriittisestä mediakasvatuksesta ja siitä myös siitä miten sitä voisi toteuttaa kouluissa. Jo alkukappale sai minut kiinnostuneeksi. "Tämä on siis juuri minua varten tarkoitettu, tuleva opettaja kun olen," ajattelin minä. Kriittisessä kasvatuksessa siis pelkän didaktisen suorittamisen sijaan (joka siis vaivaa nykyajan oppimiskäsityksiä ja -ympäristöjä) tarjotaan "laajemman pedagogisen lähtökohdan nykykulttuurissa toimimiseen" (Herkman: s.10). Luokkahuoneessa sitten mediakasvatus ja kriittinen kasvatus ovat yhdistyneet. Kun kouluissa on mediakasvatukseen otettu mukaan tämä kriittinen medialukutaito ja mediakompetenssi. Mediakasvatusta ajatellaan kirjassa osana kriittistä kasvatusta, "joka korostaa yhteiskunnallisia kysymyksiä" (s.11). Jo heti kirjan alussa puhutaan siitä miten lapsia pitää suojella kaikenlaiselta haitalliselta medialta, josta jo luennoilla on puhuttu ja josta itsekin olen jo varmaan kirjoitellutkin. Mutta tähän lisättynä, kirjassa puhutaan myös siitä miten mediallakin pitäisi olla vastuu tässä asiassa. Journalismi ja mainonta pitäisi ottaa huomioon "lapsiyleisöjen herkkyys pakenematta sanan- ja ilmaisunvapauden mantrojen toistamiseen": Ja tottahan se on. Mitä vain ei saisi kirjoittaa ja kuvata kun tietää että lapset näkevät sen. Tässä tulee mieleeni 27.9. luennolla keskuteltua mainontaa. Siellä tuli esille, että "yhä nuoremmat ovat markkinoinnin kohteena" (power point 27.9.). Varsinkin jos asiat ovat kerran näin, niin eiköhän sitä pitäisi olla varovaisempi mitä niihin mainoksiin laittaa. Kirjassa siis käsitellään mainosten ja lehtien lisäksi myös muuta visuaalista kulttuuria joka on tuttua nuorille. Näin koska usein nämä nuorten suosimat viihteet jäävät vähemmälle koulujen mediakasvatuksessa. "Niiden aikaansaama emotionaalinen sitoutuminen voi kuitenkin olla erittäin hyvä keino lisätä myös kouluoppimisen motivaatiota ja toimia herätteenä yhteiskunnallisten kysymysten pohdintaan" (s. 13). Olen itsekin vahvasti sitä mieltä että on katsottava mediakasvatusta nuoren omin silmin, ja ottaa esille niitä asioita jotka kiinnostaisivat nuoria. Näin ollen he oppivat mutta myös voivat käyttää oppimaansa jokapäiväisessä elämässään.
Kirjassa painotettiin kuitenkin, että ihan pienemmille lapsille kriittistä mediakasvatusta ei ole suunnattu. Se nimittäin "edellyttää sellaisia valmiuksia metatason ajatteluun ja kognitiivisiin prosesseihin joita pienemmillä lapsilla ei vielä juurikaan ole" (s. 12). Minulle kirja on siis kuin omiaan, koska itse aion tulevaisuudessa opettaa yläaste- ja lukioikäisiä. Tuon ikäisillä lapsilla alkaa rakentua jo aika tarkasti oma minäkuva ja tämän kanssa kriittinen kasvatus auttaakin. Myös solidaarisuuden, tasa-arvon ja toisten kunnioittamisen omaksumisen kanssa kriittinen kasvatus auttaa. Voisi siis sanoa että kriittinen kasvatus on omiaan luomaan itseensä tyytyväisiä ja toisia kunnioittavia kansalaisia maailmaan.
Kirjan toisessa kappaleessa tulee esille kasvatuksen paradoksi. Itse en ollut sitä sen enempää ennen ajatellut, mutta onhan se tosiaan totta että sen lisäksi että kasvatus haluaa valistaa kansaa ja tehdä heistä vapaasti ajattelevia ihmisiä, halutaan tehdä myös kuuliaisia, kunnon kansalaisia (eli siis periaatteessa osoittaa heille heidän paikkansa ja roolinsa, niinkuin mainittiin sivulla 16). Tässä on siis pohjalla kaksi eri kasvatuskäsitystä, joiden luojat ovat Paulo Freire ja Louis Althusser (s.15-16). Miten tästä paradoksista voi päästä eroon? Tuli jopa mainittua että "yhteiskunta, joka kasvattaa itselleen kriittisiä kansalaisia, sahaa itseään jalkaan" (s.19). Onko tämä nyt sitten totta. Itse en oikein osaa tähän vastata. Mielestäni on hyvä asia kasvattaa kuuliaisia kansalaisia, kunhan myös nämä kuuliaiset kansalaiset osaavat tarpeen vaatiessa myös kritisoida yhteiskuntaa. Aina ei tarvitse ottaa kaikkea sellaisena kun se itselle tulee. Kriittisen kasvatuksen tavoitteena onkin tosiaan "lisätä ihmisten tietoisuutta [...] yhteiskunnallisista ongelmista ja kannustaa heitä toimimaan aktiivisina kansalaisina olojen ja elämänlaadun parantamiseksi" (s.20). On kuitnekin vaikeaa mahduttaa kaikkea elämäänsä. Itse en ole niin kriittinen kuin voisin olla, koska elämä tulee niin sanotusti tielle. Toimeentulo pitäisi hankkia, perhe (eli tässä tapauksessa minä ja kihlattuni) pitäisi voida hyvin ja nauttiakin voisi. Tässä tuleekin siis esille Frankfurtin koulun tutkijoiden mielipide, jonka mukaan vaikka ihmiset ovat omasta mielestään vapaita toimijoita, se vapaus on "lähinnä suhteellista valinnanvapautta taloutta ja yhteiskuntaa hallitsevan eliitin kattamasta pitopöydästä" (s.20). Ja onhan tämä nykymaailmassakin vielä aika totta, vaikkakin aika kärjistettynä.
Olisikohan tässä nyt tarpeeksi mietittävää hetkeksi. Lisää myöhemmin.
Kommentit