Lukiessani Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan tekstiä \"Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet\" tuli ensimmäisenä mieleeni miten mielenkiintoista se on että mediakasvatuksen historia on niin pitkälläkin kuin 1800-luvulla. Pakkohan se on myöntää että ennen tätä kyseistä kurssia en ollut mediakasvatusta paljon ajatellutkaan. Oli vaan mielessä että se on aika uusi asia. Mutta ehkä ongelmanani on se, että ajattelen enemmän televisiota ja internetiä kuin esim. sanomalehtiä kun ajattelen mediakasvatusta. Niinkuin torstain luennolla (20.9.) mainittiin, teknologia on tosiaan tullut mukaan arkipäivään, ja sen seurauksena minulle myös ajatuksiin. :) Onhan kyllä mediakasvatus omana aineenaan melko uusi yliopistotasollakin. Sellaistahan sitä on ollut puhetta tunneillakin. Ehkä ajattelin sitä sitten enemmän. 1800-luvulla tosiaan alkoi tämä ns. kansansivistystyö, \"jonka tavoitteena oli tuottaa korkeakulttuurisia pyrintöjä arvostava siveellinen kansalainen\" (sivu 1). Tavoite sinänsä oli hyvä, mutta osa tästä oli sitä että joitain kansan omia perinteitä haluttiin poistaa ja hakea vaikutteita muualta maailmaa. Omia perinteitä pitäisi vaalia, eikä poistaa. Mutta hyvähän se silti on vaikutteita muualta saada, kunhan ne ovat positiivia sellaisia. Suomalaiset ottivat asian ehkä liian vakasti, painottaen vain vakavamielisiä aiheita samalla kun naapurimaassa oltiin enemmänkin huumorilla liikkeellä.

Jo 1950-luvulla ajateltiin joukkoviestintää \"voimakkaana vaikutuskanavana, jolla massoja voidaan hallita ja liikuttaa\" (sivu 3). Tämä on vielä nykypäivänäkin aivan totta. Mainostuksella esim. yritetään voimakkaasti vaikuttaa siihen mitä ihmiset ostavat ja eivät osta, eduskunta- ja presidenttivaalien aikana yritetään luvata median välityksellä kansalle ties mitä niitä lupauksia myöhemmin pitämättä. Olisi tosiaan siis hyvä jos kaikki ihmiset varsinkin tänäpäivänä osaisivat olla kriittisiä. Sen seurauksena elämästäkin tulisi nautinnollisempaa, koska hyviä ja rehtejä asioita alettaisiin arvostamaan enemmän.

Nykyään mediakasvatuksessa on kyse siitä että saadaan lapset ja nuoret olemaan kriittisiä sitä kohtaan mitä tietoja löytävät varsinkin internetistä. Ajatuksena se on tietenkin hyvä, mutta mieleen voi tulla se että lapset ja nuoret voivat jo luonnostaan olla kriittisiä ja vastuullisia siitä mitä lukevat ja näkevät. Niinkuin tekstissä mainittiin, keskustelua on herättänyt \"lasten määritteleminen avuttomiksi ja suojelua kaipaaviksi mediakasvatustoiminnan kohteiksi\" (sivu 1). Ehkä voisi ottaa selvää mitä lapset jo ymmärtävät ja mitä ei. Onhan kuitenkin nyt jonkin verran säädeltävä mitä lapset voivat katsoa. En esimerkiksi antaisi oman nuoren lapseni katsoa heti alkuun elokuvia kun Uhrilampaat tai Kill Bill. Onhan pakko ajatella sitä että tietyn ikäiset lapset eivät ymmärrä elokuvan väkivallan olevan epätodellista. Ja ennenkuin antaisin lapseni katsoa edes joitain piirrettyjä on pakko tarkistaa että lapsi ymmärtää sen että normaalitilanteissa asiat eivät välttämättä olisi samanlaisia. Ottaa nyt esimerkiksi vaikka Maantiekiitäjän. Kelju K. Kojootti olisi kyllä oikeassa elämässä kuollut kymmeniä kertoja jo muutaman jakson aikana. \"Mediakasvatuksella voidaan vaikuttaa lasten kykyyn vastaanottaa viestejä ilman haitallisia vaikutuksia\" (sivu 3). Ja näinhän se on, kunhan muistaa että lapsilla on jo luonnostaankin mahdollisuuksia samaan.

Kupiaisen, Sintosen ja Suorannan tektissä oli myös puhettaa siitä miten mediakasvatuksen nimike on vaihdellut vuosikymmenestä toiseen. On ollut nimityksiä kuten audiovisuaalinen kansansivistystyö, elokuvakasvatus ja viestintäkasvatus, joissa näkyy aina \"ajan henki\" (sivu 2). Nytkin on puhetta siitä että onko mediakasvatus oikeesti oikea nimike, vai pitäisikö sen olla medialukutaito. Nämä niimikkeet ovat tulleet eri kielistä, joten ymmärrettävää se on että eri kulttuurit nimeävät asioita eri tavoilla. Mielestäni on aivan sama miksi sitä nimitetään. Oli se sitten mediakasvatus tai medialukutaito, sisältö on kuitenkin sama ja sehän se tärkein on. Muuttaako nimi asiaa tosiaan niin paljon?