Mitä populaarikulttuuri oikeasti on? Herkmanin kirja sanoo että se viittaa esim. "laajan yleisön tai suosion saaman kulttuuriin erotukseksi pienen yleisön korkeakulttuurista tai taiteesta" (s.23).  Populaarikulttuuri ajatellaan usein huonona asiana. Onhan minullakin usein huono omatunto siitä että käyn elokuvissa ja katson televisiota, kuuntelen musiikkia, mutta en kuitenkaan käy katsomassa näytelmiä teattereissa tai jotain klassisen musiikin konserttia jossain. Aina populaarikulttuuri ei kuitenkaan tarvi olla huono asia. "Populaarikulttuuri on myös nähty arvokkaaksi kansankulttuuriksi, joka kumpuaa kansan omista makutottumuksista ja tarpeista" (s.23). Korkeakulttuuri usein ajatellaan olevan vain kansan eliitin esiin tuoma juttu. Herkman myöhemmin jatkaakin että sellaisen kulttuuritutkijan kuin John Fisken mukaan " populaarikulttuurissa on kyse jatkuvasta taistelusta, jossa kuluttajat pyrkivät tuottamaan populaarikulttuurille yhteiskunnan valtaapitävän eliitin asemaa vastustavia totuuksia, arvoja ja merkityksiä" (s.24). Eihän tämä nyt välttämättä pidä paikkansa, mutta tottahan se on että jotkut haluaisivat vastustaa tätä korkeakulttuurin käsitettä ihan vain sen takia että populaarikulttuuri voi olla ihan yhtä ns. korkeaa. Monet saavat yhtä suuria elämyksiä populaarikulttuurista kuin toiset korkeakulttuurista. Ja niinkuin Herkman mainitsee (s.24), "populaarikulttiirin tuottama mielihyvä ja fiilikset voivat olla tärkeä voimavara, joka auttaa arjen harmaudessa". Populaarikulttuuria voi siis ajatella negatiivisella tai positiivisella tavalla. Niinkuin Herkman mainitsee "näkökulmasta riippuen populaarikulttuuri on kielteistä tai myönteistä, turrurravaa tai aktivoivaa, suosittua tai marginaalista" (s.23). Myös 1.10. luennolla tuli puheeksi populaarikulttuurin hyvät puolet. Steve Johnson on esim maininnut että "populaarikulttuuri on moninaisempaa ja haastavampaa kuin koskaan" (power point esityksestä). Ja usein nämä uudet pelit opettavat lapsille ja nuorille ongelmanratkaisukykyä ja kognitiivisia taitoja. Onhan tosiaan jotkut uudemmat televisiosarjat aika sellaisia että ihan aivottomina niistä ei ymmärrä mitään. Ja tietokonepelitkin, usein lukioikäiset pojat osaavat esim. englantia paremmin kuin samanikäiset tytöt, koska nämä pojat pelaavat niin paljon englanninkielisiä pelejä. Äitinikin usein ihmetteli muutamia vuosia sitten että mistä ne jotkut pojat osasivat käyttää aineissaan suhteellisen vaikeita sanoja, joita heille ei lukion aikana edes opetettaisi. Ja sitten hän jossain vaiheessa pikkuveljeni tietokonepelejä seuratessaan tajusi sanojen tulevan sieltä. On myös mielenkiintoista seurata miten populaarikulttuuri rikastuttaa itse itseään. Joissakin esim. televisiosarjoissa viitataan toisiin sarjoihin tai sarjakuviin tai muuten vaan sillä hetkellä mediassa ilmeneviin seikkoihin. Katsoessani Teho-osasto -sarjaa televisiosta tässä joku päivä kesän aikana huomasin vihjauksen toiseen sarjaan. Yksi lääkäri pelasti cheerleaderin ja sanoi jälkeenpäin: "Save the cheerleader, save the world". Minä juuri Yhdysvalloista palanneena ymmärsin heti viittauksen juuri Suomessa alkavaan Heroes -sarjaan. Tajusin myös, että muut suomalaiset eivät sitä tajuaisi ja hihittelin sitä sitten itsekseni. Mutta ihmiset Yhdysvalloissa, jotka seuraavat molempia sarjoja olisivat heti tajunneet viittauksen ja saaneet siitä jonkinsortin mielihyvää tajuessaan sen. Tämä nyt on yksi pieni esimerkki mainitsemastani asiasta, joka on kuitenkin aivan totisinta totta.

Kriittisyys on sana jota toistetaan usein kirjassa (tässä vaiheessa pikkuveljeni sanoisi minulle amerikkalaisten tavois että "dah, sehän on kirjan nimikin"). Mutta mielestäni on hyvä kuitenkin vähän miettiä että mitä se kriittisyys tarkoittaa. Herkman (s.35) mainitsee kriittisyydestä, että se tarkoittaa "sellaisen näkökulman omaksumista, jossa tietoa ei oteta annettuna" ja että "kriittisyyden opiskelu merkitsee sellaisten välineiden harjaannuttamista, joilla maailmaa voi tutkailla uusin silmin". Kriittisyys on myös uteliaisuutta, kyseenalaistavuutta, totuudellisuutta ja yhteiskunnallisuutta (Herkman s.36). Tuli siinä minulle mieleen, että tämähän on mielenkiintoista. Niinkuin jo kirjassa itsessä mainitaan, koulussa opetetaan pääosin sellaista tietoa jota ei kyseenalaisteta. Mutta silti kouluissa pitäisi opettaa tätä taitoa. Saavatko oppilaat sitten käyttää oppimiaan taitoja ja kyseenalaistaa sitä mitä heille koulussa opetetaan? Mielestäni kyllä. Monta sataa vuotta on koulussa esiin otetut asiat ajateltu ainoana oikeana totuutena. En mitä koskaan ajatellut kyseenalaistaa sitä mitä opettajani minulle opettivat. On hyvä tosiaan että oppilaat ottaisivat esille (kohtuuden rajoissa tietenkin) omassa koulutuksessaan olevat epäkohdat. Opettaja ei ole aina oikeassa. Tässä menin kyllä ihan johonkin toiseen suuntaan, mutta tulipahan vaan mieleeni tällainen asia. Mutta tämä krittisyys tosiaan on sitä, että lapset ja nuoret eivät ota kaikkea lukemaansa ja näkemäänsä aivan tosissaan. Heidän pitää tosiaan oppia ottamaan selvää asioista, arvioimaan näitä asioita ja sukeltaa vähän syvemmälle. Kriittisyydestä tulee mieleeni vielä myöhemmin kirjassa esiintyvä sana "analyysi". Tämä oli jotain joka ei minun kouluaikanani ollut koskaan mielekästä. Ja kirjassahan mainitaankin (s.50), että koululaisen mielestä analysointi voi kuulostaa tylsältä asialta. Mutta kuitenkin analysoitaessani esim. juuri kyseistä kirjaa luen sitä uteliaana, kyseenalaistan mitä siellä sanotaan, katson vähän syvemmälle ja yritän yhdistää sitä omaan elämääni. Ja niinkuin on jo mainittu "analyyttisyys tarkoittaa [...] pitkälti samoja asioita kuin kriittisyys: aiempaa tarkempaa perehtymistä aiheeseen, taustojen selvittämistä, uuden näkökulman ottamista ja kokemuksen tai tiedon erittelyä" (s.50). Tämän kuin oppilaille selittää niin analysoitaessa oppilaiden motivaatiota ei tarvitsee yrittää nostaa.