Mediakasvatusta 2019-08-06T16:13:12+03:00 Blog Integration Feed Generator https://anniina-n.vuodatus.net/ anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/ <![CDATA[11.10. luennosta ja viimeiset kommentit]]> Tässä vaiheessa alan tulla blogini loppuun. Nyt voisi vaan kirjoitella vielä vähän mitä Herkmanin kirjasta jäi mieleeni ja joitakin juttuja myös 11.10. luennolta.

Viimeisellä luennolla oli puhetta siitä miten nettiherjaajalta suojaudutaan. Tämä nettiherja on ollutkin uutisissa vähän väliä lähiaikoina. Ei saisi siis antaa itsestään liikaa tietoa netissä. Sitä itse olen yrittänytkin tehdä. En haluaisi kaikkea itsestäni kertoa. Ja tosiaan, kun itse kirjauduin Facebookiin olin ymmälläni, että siellä oikeasti kysyttiin poliittista suuntautumista yms. Itse en niitä suostunut sanomaan, sen on kuitenkin sen verran henkilökohtainen asia. Pitäisi siis opettaa nuorille, että kaikkea ei tarvitse kertoa itsestään. Olin myös tässä vuoden alussa puoli vuotta Yhdysvalloissa. Ja siellä tuli esille sellainen huijaustapaus, jossa joku oli lähettänyt aika aidon näköisiä sähköposteja yhden pankin nimin ja pyytänyt jonkun selityksen voimin tyyppien salasanoja ynnä muita tarvittavia tietoja. Jotkut olivat langenneet tähän ja sen takia huijari sai tuhansia dollareita. Tyyppiä ei vielä oltu lähtiessäni löydetty. Jos tosiaan näille ihmisille olisi opetettu, että näin ei koskaan pankki toimisi (eli siis sähköisen median kautta pyytäisi salaisia tietoja), niin olisivat säästäneet paljon harmaita hiuksia ja rahaa. Loppuen lopuksi tyypit taisivat saada rahansa jonkun vakuutuksen kautta takaisin, mutta silti huijari sai paljon rahaa. Mediakasvatuksen kautta tätä maalaisjärkeä voisi hyvin sitten oppia, jos ei sitä muuten löydy.

Työtavat tekniikan tasalle! Sitä meille kyllä ollaan hieman opetettukin opettajakoulussa. Siellä yritetään ottaa paljon erityisesti tietokoneita käyttöön. Meille on sanottu, että tietokoneluokassa saa pitää oppitunnin jos haluaa. Meillä oli jopa yksi parin tunnin opinto-ohjaus jossa opettelimme käyttämään kaikenlaisia omaan oppiaineeseen liittyviä juttuja netissä. Oli myös yksi kerta kun oli yhden kurssin kirjan kappaleessa puhetta tekstarirunoudesta. Siinä oppilaiden piti sitten itse kirjoittaa yksi yhden viestin pituinen runo läksynä ja lähettää jollekin ryhmäläiselle. Seuraavalla tunnilla sitten luettiin niitä. Kyllähän tulee nyt eteen kysymys rahasta, että pitääkö oppilaiden nyt maksaa jotta saavat läksynsä tehtyä, mutta ne jotka eivät halunneet viestiä lähettää saivat luvan vaan tallettaa viesti omaan kännyynsä. Kaikenlaisia tapoja ottaa uuden mediat käyttöön tunnilla siis löytyy, joista vain pari esimerkkiä oli nyt.

Herkman mainitsee viimeisessä luvussa, että "kriittisen kasvatuksen tehtävänä olisi saada oppilaat tarkastelemaan omaa toimintaansa laajemmassa viitekehyksessä" (s. 222). Eli siis oppilaiden olisi hyvä oppia seuraamaan omaa toimintaansa ja tarkastella miten oma toiminta vaikuttaa toisiin. "Olisi syytä miettiä itsestään selvinä pidettyjä kulutustottumuksia ja tehdä enemmän tiedostettuja kulutusvalintoja" (s. 222). Monet eivät ehkä itse tajua että kun tekee omia päätöksiään, niin niillä voi olla suuri vaikutus toisiin. Tässä vaiheessa tulee mieleeni myös se mistä oli 11.10. luennolla puhetta (vaikkakin on vähän aiheen vierestä), eli tietojen antaminen netissä. Lapsille olisi tosiaan hyvä opettaa, että ei kannata antaa liikaa tietoa itsestään, eikä myös julkaista kaikenmaailman kuvia itsestään ja ystävistään. Voi olla, että joku ystävistä ei halua tulla näytetyksi koko maailmalle. Olisi siis hyvä opettaa kysymään lupaa ja olemaan jakelematta kaikenmaailman tietoja koko maailmalle, ilman asianomaisten lupaa.

"Kriittisen kasvatuksen haaste on valjastaa populaariviihteen ja visuaalisen kulttuurin affektiivinen houkuttelevuus koulutyön osaksi" (s. 220). Oppilaita pitää siis kiinnostaa mitä tehdään, tai ainakin motivoida se tekeminen jotenkin, muuten opettaminen ei ole yhtä helppoa. Mutta vaikka olisi tosiaan mukava antaa oppilaiden vain tehdä kaikkea kivaa, niin pitää kuitenkin myös muistaa ottaa mukaan se kriittisyys eikä vain puuhastella.

Asenteista oli myös kirjassa puhetta. Asenteet ovat tärkeitä. Ne opitaan pääosin kodista ja sen lähiympäristöstä (s. 219). Jos oppilaiden pitäisi miettiä omia asenteitaan ja muuttaa niitä, niin Matikaisen mukaan (Herkman, s. 219) ei perinteinen kouluopetustilanne ole hyvä tälle, "koska koulun konteksti ja yksisuuntainen opettaja-oppilas -vuorovaikutus eivät tue tällaista oppimista". Pitää siis keksiä joku toinen tapa opettaa, niin että opettaja ei vain kokoajan opeta, vaan myös oppilaat saisivat tuoda itseään esille. Populaarikulttuuri vaikuttaa asenteihin, koska "se vetoaa viime kädessä enemmän emotionaalisiin kokemuksiin kuin kognitiiviseen päättelyyn" (s. 200). Ehkä opettajien pitäisi siis myös keksiä keino vedoja oppilaiden emotionaalisiin kokemuksiin, eikä vain tunge kaikenmaailman tietoa oppilaiden kurkusta alas.

Tässä muutama juttu vielä jotka kirjasta poimin, jotka ovat mielestäni tärkeitä juttuja. "Kriitisen mediakasvatuksen perimmäinen tavoite on opettaa ajattelemaan asioita monesta näkökulmasta ja kyseenalaistamaan" (s. 223). On aina hyvä ajatella myös toisten näkökulmaa, eikä vain ajatella omaansa. Ja on myös hyvä oppia kyseenalaistamaan mitä mistäkin lukee, varsinkin netistä, koska ne ei aina ole totta.
"Tärkeintä on tiedostavan ja reflektoivan maailmansuhteen omaksuminen, jolloin median ja populaarikulttuurin rakentamaa merkitysmaailmaa ei pidetä itsestään selvänä, luonnollisena" (s. 224).  Ei siis tosiaan kannata ottaa mitään itsestäänselvänä. Pitää oppia miettimään itse, että voiko tämä kaikki olla niinkuin mediassa sanotaan.
"Kriittisen mediakasvatuksen perimmäinen päämäärä on lisätä oppilaiden aktiivisuutta yhteiskunnallisina toimijoina" (s. 225). Yhteiskunnallisuus on siis tosiaan tärkeä asia mediakasvatuksessa, niinkuin on jo aikaisemmin tullut esille. Tässä on tosiaan siis kyse taas siitä, että ei kannata muiden antaa päättää kaikkia oman yhteiskuntansa asioita. Pitää oppia itse olemaan osa omaa yhteiskuntaansa, ja välittämään sen hyvinvoinnista.
"Populaariviihteen tuominen luokkahuoneisiin voi [...] avata ovia näkemyksille, jotka lopulta johtavat nykyistä solidaarisemman ja tasa-arvoisemman maailman rakentamiseen" (s. 226). Populaariviihteen kautta voi tutustua muihin ihmisiin ja kulttuureihin, ja huomata että niissäkin on hyviä puolia ja että niitä voi jopa ottaa käyttöön omassa elämässä.

Vielä lopuksi... Mikä on siis mediakasvattajan paradoksi? Tässä muutamia juttuja joita itselleni tuli mieleen. Opettajan oppii myös oppilailta, ei vain oppilaat opettajalta. Eihän opettajat aina voi kaikkea tietää. Ei voi olettaa että opettaja ehtii aina olla ajan tasalla, koska siinä olisi kauhea työ opettajalle. Myös se on tosiaan paradoksi, niinkuin luennolla mainittiin, että oppilaita opetetaan olemaan kriittisiä niin että heitä kontrolloidaan ja että heiltä odotetaan kuuliaisuutta. Se oli mielestäni todella hyvä huomio.

Tässä nyt tämä minun blogini. Toivottavasti ei ollut liian tylsää luettavaa. Kiitos kurssista, näkemiin. :)
]]> 2007-11-14T17:46:00+02:00 2019-08-06T16:12:37+03:00 https://anniina-n.vuodatus.net/lue/2007/11/11-10-luennosta-ja-viimeiset-kommentit anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/ <![CDATA[Kriittisen mediakasvatuksen viisi näkökulmaa]]> Ihan suoraan lainatakseni Herkmanin kirjasta "visuaalisen kulttuurin käsite korostaa sitä, että kuvia ja muita visuaalisen kulttuurin tuotteita tulee aina tarkastella laajemmassa viitekehyksessä, johon kuuluvat mediakulttuutin tuotannolliset ja vastaanottoon liittyvät käytännöt" (s.137). Janne Sepppänen on tehnyt tämän pohjalta kolmijaon "tuotanto-tuote-vastaanotto", eli siis tuotteen lisäksi se miten tuote tehdään ja miten se otetaan vastaan on tärkeää. Kriitisessä mediakasvatuksessa tätä kolmijakoa voi myös käyttää. "Lapsia ja nuoria kiinnostavien populaarikulttuurin tuotteiden kautta päästään käsiksi laajempiin taloudellis- yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kun tarkastelu laajennetaan tuotteiden tuotannon ja kuluttamisen alueille" (s.137). Krittisen mediakasvatuksen alalla tätä kolmijakoa on sittemmin laajennettu, ja Seppäsen mallin sijaan käytetään viisijakoa, joka voi "lähestyä visuaalisen kulttuurin eri puolia hieman monisyisemmin" (s.138). Tämä viisijako menee seuraavasti: 1. tuotanto 2. markkinointi 3. tuotteet 4. kulutus 5. itse tekeminen. Kirjassa tosiaan katsotaan tätä viisijakoa Dieselin Luxury in Today's Africa -kampanjan kautta.

Vastaava projekti olisi kyllä oppitunneilla todella kätevä. Se veisi kyllä aika paljon aikaa, mutta opettaisi samalla todella paljon, esim. lähdekritiikki ja sen kautta internetin käyttä lähteenä verrattuna painettuihin lähteisiin. Kampanjan markkinoinnin tarkastelun mukana tuli myös esille käsitteet kuten 'brändäys', epäsuora ja suora markkinointi ja myös se miten jopa kielteinen julkisuus on hyvästä (s.155). Markkinointia olisi  tosiaan hyvä tutkia mediakasvatuksessa, koska nykyään markkinointi on hyvin suuri osa mediaa. Se ei tosiaan auta että huomaa kaupalliset viestit, niitä pitää myös ymmärtää ja osata kritisoida niitä.

Loppuen lopuksi kaikista eniten nuoret ovat tekemisissä valmiiden tuotteiden kanssa, vaikkakin "epäsuorasti kulutettavan tuotteen kautta" (s.166). Mutta sen takia on tuotteisiin myös hyvä kiinnittää paljon huomiota, vaikka muutkin asiat ovat tärkeitä. Ja kun näitä tuotteita tarkastelee niin "tuotannon, markkinoinnin ja kulutuksen kysymyksiin päästään helpommin käsiksi" (s.166). Tuotteet ovat siis hyvä lähtökohta, jonka avulla voidaan laajentaa sitten tuotantoon, markkinointiin ja kulutukseen.

"Nuoria on pidetty kaupallisesti kiinnostavana yleisönä, koska he tyypillisesti innostuvat uusista asioista vanhempia helpommin" (s.188). Tämä on ihan totta, sillä vanhemmat ehkä enemmän pitäytyvät siinä mitä tietävät, nuoret sitten taas aina etsivät uusia kiinnostavia asioita. Sen takia on hyvä opettaa nuorille kriittisyyttä. Kun yrittää mainostaa nuorille, on myös hyvä ottaa selvää mitä kautta tämä mainonta menee parhaiten nuorille perille. On tutkittu, että nuoret eivät niinkään enää käytä ns. vanhaa mediaa, eli lehdistöä, radiota ja televisiota. Suositumpia on internet, digitaaliset pelit ja mobiiliviestintä (s.188-189). Mediakasvatuksessa on siis tämäkin otettava huomioon.

Medioista voi saada paljon positiivista, mutta myös negatiivisia asioita tulee ilmi. Varsinkiin nyt viime päivinä on paljon ollut puhetta siitä miten paljon negatiivista mediat voivat tuoda esiin ihmisissä. Jokelan koulun ampumavälikohtaukseenkin on löydetty paljon yhteyksiä medioihin. Ampuja oli median mukaan pelannut väkivaltaisia pelejä ja varmasti katsellut ties mitä väkivaltaisia ohjelmia. Kuulin usein puhuttavat siitä, miten nyt sitten tätä väkivaltaviihdettä syytetään. Väkivaltaiset tai muuten voimakkaat mediakuvastot uskotaan tuovan nuoremmille traumoja ja myös ahdistusta. "Erityisesti visuaalisen kulttuurin on uskottu vaikuttavan voimakkaasti herkimpiin mediakuluttajiin, koska visuaaliset kuvastot näyttävät kauheimmat visiot ja seksikkäimmät fantasiat ilman oman mielikuvituksen suodatinta" (s.195). Onhan tämä jossain suhteessa totta, mutta ei sitä voi pelkästään syyttää jos jotain Jokelan tapaista sattuu. Vaikka välivaltaviihde olisikin osin syyllinen, on taustalla myös jotain muuta. Olisi silti hyvä pienemmiltä lapsilta kieltää väkivaltaviihde, ei ehkä sen takia että pelkää heidän tulevan itsekin väkivaltaisiksi, mutta sen takia että heille voi tosiaan tulla jonkin sortin traumoja niistä.

Mutta siirrytäänpäs viisijaon neljänteen osaan eli kulutukseen. "Arkiseen mediakulutukseen saa analyyttisen näkökulman ainakin kahdella tavalla: tarkastelemalla järjestelmällisesti omaa ja toisten mediakulutusta sekä tutustumalla median kulutusta koskeviin lukuihin, kulutuksen makrotalouteen" (s.195). Olisi tosiaan hyvä laittaa nuoret seuraamaan omaa mediakulutustaan, ja samalla ehkä jopa sitten vertailemaan sitä toisten kulutukseen.

Itse tekemisen mukana tuli esille termi 'fanius' ja myös 'aito fanius'. Tässä kohtaa analysointia pitäisi todella ottaa esille fanikulttuuri ja yhteisöt. Ehkä oppilas jo itse fanittaa jotain esim bändiä todella paljon ja voi tuoda sen sitten esille asiaa käsiteltäessä. Voi myös olla että samalla kun tekee itse ja tutustuu johonki median alaan alkaa kiinnostua siitä alasta ja mennä jopa sitten opiskelemaan sitä. Näin tekemällä pääsee myös pois koulun arjesta tehden jotain kivaa ja erilaista. Ja tämän kautta myös on yhteydessä toisten kanssa, eli sosialisoituu. Herkman ottaa tässä vaiheessa esille, että tämä "tekemisen harjoittelu ei automaattisesti tarkoita kriittisyyttä" (s.202), joten opettajan on hyvä varmistaa että se krittisyys kulkee aina siellä mukana kun tekee. "Myös itse tehtyä tulisi jälkikäteen arvioida kriittisesti esittämällä sille miksi -kysymyksiä: miksi päädyin tekemisessäni sellaisiin valintoihin ja ratkaisuihin kuin päädyin?" (s.202). Kriittisessä kasvatuksessa on aina siis mukana tämä kyseenalaistava asenne ja painotus on sellaisessa itse tekemisessä jonka avulla "haastaa median vallitsevat esityskäytännöt" (s.203).

Kaiken kaikkiaan, niinkuin Herkman (s.211-213) itse kirjoittaa, kriittisen mediakasvatuksen ja näiden viiden näkökulman kautta voi oppia paljon esim. omista ennakkoluuloista ja juurtuneista käsityksistä, niin oppilas kuin myös opettaja.
]]> 2007-11-13T13:20:00+02:00 2019-08-06T16:12:39+03:00 https://anniina-n.vuodatus.net/lue/2007/11/kriittisen-mediakasvatuksen-viisi-nakokulmaa anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/ <![CDATA[Visuaalisten sisältöjen analyysia]]> Visuaalisten sisältöjen analyysia on siis usein, ainakin Herkmanin (s.88) mukaan, tehty äidinkielen ja kuvaamataidon tunneilla. Onhan se tosiaan niin, että niihn kahteen aineeseen tämä analysointi sopisi parhaiten, mutta kyllä sitä olisi silti hyvä tehdä myös muiden aineiden tunneilla. "Sisältöjen analysointi on yksinkertaisuudessaan sen selvittämistä, mistä visuaalisen kulttuurin tuotteiden sisältö koostuu" (s.88). Tätä analysointia voi tehdä joko määrällisesti tai laadullisesti, eli joko laskien miten paljon jotain tiettyä asiaa on (esim. laskien kuinka monella lehden kuvassa on nainen) tai sitten syventyen johonkin asiaan yksityiskohtaisesti (ottaa yksi kuva lehdestä jota sitten katsoo tarkemmin). Oppilaat voivat siis tätä kautta analysoida esim. sanomalehtiä tai sitten vaikka lööppilehtiä (niinkuin Herkmanin kirjassa tehtiin).

Herkman otti puheeksi genret (lajityypit). Genren analysoiminen olisi siis "tapa tehdä laadullista sisältöjen analyysia siten, että kohteena oleva tuote liitetään laajempaan visuaalisen kulttuurin viitekehykseen ja muihin tuotteisiin" (s.107). Herkman otti puheeksi elokuvat; elokuva voi genreltään olla esim. draama, komedia, kauhu, tragedia yms. Nämä genret auttavat esim. elokuvien lajittelussa. "Nykyisessä markkinakeskeisessä toimintaympäristössä genre on käytäntö, joka tuottaa säännönmukaisuutta ja rajoja muuten melko kaoottiselle kulttuuristen merkitysten alueelle" (s.108). Elokuvia voi myös olla sellaisia, jotka eivät mahdu yhden tietyn genren alle. Nämä ovat nimeltään genresekoituksia, joista Herkman antaa Matti -elokuvan esimerkkinä, koska se on samalla draama, koominen ja myös traaginen. Nämä hybridit ovat usein tapa saada mahdollisimman moni katsomaan elokuvaa, koska samalla se voisi sitten vedoja nuoriin ja vanhempiin ihmisiin eri genretyyppiensä avulla. Tämä on siis perua siitä että usein ihmiset menevät elokuvaa katsomaan ihan vain sen genren takia. Joten genre voi auttaa hyvin paljon elokuvan markkinoinnissa.

Genre analyysin lisäksi Herkman ottaa esille kerronnan analyysin. Siinä analysoidaan tarinan ajallista järjestystä, hahmoja ja niiden toimintaa ja suhteita sekä tapahtumien järjestystä ja niiden merkitystä tarinaan. Herkman kuitenkin sanoo että tämä kerronnan analyysi "soveltuu paremmin tarinamuotoa painottavien tuotteiden analyysiin" (s.119). Kertoja voi tarinassa olla myös hyvin tärkeä ja usein tarinaa voi analysoida tämän kertojan kautta. Tätä kutsutaan kerronnan keinojen analyysiksi (s.120). Tarina muuttuu aina kertojan mukaan, siis "kriittisen kasvatuksen näkökulmasta kysymys kerronnan näkökulmasta onkin kaikkein olennaisin" (s.121). Voisi tarinaa analysoidessa sitten miettiä, että miten tämä tarina olisi erilainen jos vaikka kertojan äiti olisikin kertojana, tai ehkä kertojan vihamies. Onhan kaikilla omat näkökulmansa asiaan.

Kun sitten ajattelee tätä kertojan näkökulmaa, niin tulee tosiaan mieleen että miten kertojan näkökulma vaikuttaa esim. uutisiin. Nuorten on hyvä tajuta, että tarina tosiaan muuttuu kertojan mukaan. Mitä siis kannattaa uskoa? Ja kun tutkii visuaalisen kulttuurin kerrontaa niin huomaa, että se on hankalaa, koska "visuaalisessa kulttuurissa yhdistyy tavallisesti useita erilaisia kertomisen tapoja - kuvallisen ja sanallisen kerronnan erilaisia muotoja ja yhdistelmiä" (s.123). Ei siis voi usein tietää, että onko tämä nyt sitten yhden ihmisen kerronta vai ei.

Kun ajatellaan vaikka televisio-ohjelmia niin olisi hyvä tietää miten se on mahdollista että ihmisen on pakko aina seurata jonkin tietyn sarjan jokaista jaksoa. Itse olen koukussa esim. CSI -sarjaan, ja aina kun se tulee niin minun on aivan pakko nähdä se. Tällaisen asian analysointia kutsutaan kerronnan rakenteiden analyysiksi ja se siis "auttaa ymmärtämään niitä keinoja, joilla tarina imaisee katsojan mukaansa" (s.131). Tässä analyysissa tarkastellaan markkinointia, genreä ja myös niitä keinoja, joilla populaarikulttuurin tuotteet pyrkivät sitouttamaan kuluttajia. Herkman analysoi Lost -sarjaa ja sen analysoinnin lukeminen toi tosiaan paljon uusia näkökulima minulle sarjan katsomiselle. Itse kun usein seuraan Lost -sarjaa. On siis selvää että, jos se minua auttaa, se auttaa myös nuoria. Ohjelmia alkaisi siten katsoa uusin silmin. Minusta on nimittäin niin, että nuoret eivät yksin alkaisia katsomiaan sarjoja noin tarkasti analysoimaan, jos analysoisivat edes lainkaan.
]]> 2007-11-10T17:49:00+02:00 2019-08-06T16:12:41+03:00 https://anniina-n.vuodatus.net/lue/2007/11/visuaalisten-sisaltojen-analyysia anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/ <![CDATA[Visuaalisesta lukutaidosta]]> Tällä kertaa kirjoitan siis visuaalisesta lukutaidosta. Siitä oli puhetta maanantaina (8.10.) luennolla mutta myös Herkmanin kirjassa. Ensimmäiseksi olisi hyvä tehdä selväksi mitä visuaalinen lukutaito oikeasti on. Luennolla sanottiin että se olisi osa medialukutaitoa "ja se sisältää median ohella muun muassa ihmisten välisen kanssakäymisen, interaktion ja nonverbaalisen viestinnän" (power point esitys). Kirjassa määritellään visuaalista lukutaitoa "tajuksi siitä, kuinka visuaalisen kulttuurin kasvot liittyvät toisiinsa, taidoksi tehdä tuon tajun perusteella tulkintoja ja käsitellä noita tulkintoja muiden ihmisten kanssa joko kielellisesti tai visuaalisesti" eli "kykyä ymmärtää ja jäsentää visualisoituneen kulttuurin käytäntöjä" (s.73). Visuaalinen lukutaito on siis tärkeä nykymaailmassa, koska nuorten kokemusmaailmassa 'visuaalisella kulttuurilla' (niinkuin Herkman sitä nimittää, s.62) on suuri osa. Nuoret näkevät kuvia joka paikassa, televisiosta ja internetistä mainoksiin. Kuvat siis tunkeutuvat nykyihmisten elämään päivittäin, Herkman (s.62) siis sanoo että tämän tapahtumista kutsutaan "kuvalliseksi käänteeksi". Nykyään kuvat ovat paljon enemmän näkyvillä kuin mitä aikaisemmin ovat olleet, niin televisiossa, mainoksissa kuin lehdissä. Niistä on myös Herkmanin (s.63) mukaan tullut paljon vaikutusvaltaisempia

Myös koululaisten oppikirjoissa kuvista on tullut tärkeä osa; "siinä missä oppikirjojen kuvat olivat aiemmin kuvituskuvia ja kirjojen sivut taitettiin tekstin ehdolla, nykyisissä oppikirjoissa kuvat ovat tärkeää oppimateriaalia ja korostuvat taitossa, joka toteutuu pitkälti kuvien ehdolla" (s.63). Tässä samalla mieleeni tuli  se, että oppitunneilla olisi hyvä välillä ottaa esille oppikirjojen kuvien analysoinnin. Sen avulla oppilaat voisivat itse tajuta mitä virkaa kyseisillä kuvilla on kirjan kappaleen kanssa. Oppilaat voisivat käyttää hyväkseen luennolla (ma 8.10.) tulleita kuvanlukutaidon prosesseja: kuvan havainnointi, kokeminen ja tulkinta. He voisivat ottaa myös kantaa luennolla esiin tulleista kuvan rakentamisen keinoista. Esim. miten kuva on rajattu, miten sommittelu vaikuttaa kuvan kokonaisvaikutelmaan, millainen kuvakulma on, yms (luennon power point esityksestä). He voisivat ehkä myös kirjoittaa aineen siitä miten kokevat kuvan. Näin mediakasvatusta voisi myös tuoda mukaan oppitunneille.

Herkmanin (s.74) mukaan visuaalista lukutaitoa parantaa "lisäämällä tietoa visuaalisen kulttuurin eri puolista, ottamalla haltuun erilaisia analyyttisia työkaluja, joilla visuaalisen kulttuurin arkisia ja itsestään selvinä pidettyjä käytäntöjä voi jäsentää, sekä osallistumalla itse näihin käytäntöihin visuaalista kulttuuria tekemällä ja muokkaamalla". Kulttuuria kun ajattelee niin tulee tosiaan mieleen, että kuvissa (liikkuvissa tai ei) on kyse kulttuurista. Herkmankin (s.72) mainitsee, että "kuvissa on tukulti koodattuja merkityksiä, mikä rajoittaa vieraan kulttuurialueen kuvien syvempää ymmärrystä". Visuaalisessa lukutaidossa on siis tosiaan kyse siitä että ymmärtää myös kuvien kulttuuria, että on opittu Herkmanin (s.73) kutsuma 'kulttuurinen luktaito'. Visuaalinen lukutaito edellyttää myös sitä että ymmärtää miten näkemänsä kuvat on tehty, eli sitä teknologiaa joka taustalla on. Tämä on osin mielestäni kyllä kulttuuriin liittyvääkin, mutta on kuitenkin hyvä mainita, että "ilman tällaista tietoa kuvia katsottaisiin aivan toisilla tavoilla" (s.73). Sen sijaan että katsoja katsoisi kuvaa, hän ihmettelisi miten kuva on tehty ja näin ollen huomio kiinnittyy sellaiseen asiaan mihin se ei pitäisi kiinnittyä.

Visuaalinen lukutaito on siis tärkeää nykymaailmassa. Kuvia näkyy kaikkialla ja varsinkin nuorille lukutaito on tärkeä koska "niin spektaakkeliin kuin autenttisuuteen vetoavat kuvat täyttävät lasten ja nuorten todellisuuden ja ovat elimellinen osa heidän kokemusmaailmaansa. Visuaalinen kulttuuri on lasten ja nuorten populaarikulttuurin ytimessä" (s.68). Mainontakin käyttää paljon hyväkseen kuvia ja sen takia on tärkeä saada nuoret tarkastelemaan niitä kriittisesti. Mediassa käytetään myös paljon kuvia jotka vaikuttavat ihmisiin. On kuitenkin katsottava niitä sillä silmällä, että ovatko ne oikeasti aitoja (Herkman s.75). Vanhemmille ihmisille voi kuitenkin olla vaikeeta opettaa nykynuorille visuaalista lukutaitoa (tai jopa mediakasvatusta). "Nykyiset opettajat kuuluvat joko painotuotteiden parissa kasvaneeseen kirjasukupolveen, mutta nykyiset koulukasvatettavat ovat jotain ihan muuta" (s.70). Asia on siis niin, että opettajat eivät ehkä pidä yhtä tärkeinä sitä mitä oppilaat, koska he näkevät maailman toisella tavalla. Opettajien pitäisi sitten oppia katsomaan maailman nuoren silmin, pysyä ajan tasalla.]]> 2007-11-10T17:33:00+02:00 2019-08-06T16:12:43+03:00 https://anniina-n.vuodatus.net/lue/2007/11/visuaalisesta-lukutaidosta anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/ <![CDATA[Yhteiskunnallisuus ja opettajan rooli]]> Paljon on mietteet median negatiivissa asioissa kun puhutaan mediakasvatuksesta. Meidakasvatuksen pitäisi saada nuoret tajuamaan, että kaikkia mitä lukee ja näkee ei pitäisi uskoa todeksi tosta noin vaan. Pidin kuitenkin siitä että Herkmanin kirjassa puhuttiin myös median mahdollisuuksista (s.47). On tosiaan hyvä ottaa esille että kaikki ei ole negatiivista, vaikka niinhän sitä usein uskotaan olevan ihan vain sen takia että ne asiat usein tulevat esille.

Mediakasvatus voi usein tuntua raskaalta nuorille. Usein medioiden analysointi voi olla todella väsyttävää. Siksi on siis tärkeää että oppilaita osataan motivoida oikein. Niinkuin Herkmanissa mainitaan (s.50), analyysin pitää lähteä siitä että se on kivaa, ja että sillä on jotain tekemistä oppilaiden elämän kanssa. "Oppilaiden omaa mediakulttuurista kiinnostusta käytetään pontimena, jonka avulla päästään käsiksi tärkeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin" (s.51). Itse kun opetan kieltä olisi hyvä tietää miten oppilaat sitä oppisivat parhaiten. Ja paras tapahan oppia on se että liittää kielen "oppilaita kiinnostaviin populaarikulttuurin aiheisiin tai laajempiin keskusteluihin kulttuuri- ja yhteiskuntaeroista" (s.53). Mielestäni nykyisissä oppikirjoissa on aika hyvin hoidettu tämä juttu. On otettu entistä enemmän esille elokuvia, musiikkia ja muita nuorten kiinnostuksen kohteita.

Yhteiskunnallisuus on paljon esillä mediakasvatuksessa. Onhan yksi mediakasvatuksen osa-alueista "poliittinen ja yhteiskunnallinen aktiivisuus" (s.48). Yksi opettajan tehtävistä onkin "saada oppilaat esittämään itselleen tutulle materiaalille uusia kysymyksiä ja herättää sitä kautta heidän kiinnostuksensa yhteiskunnallisiin aiheisiin" (s.57). Tätä kautta nuoretkin oppivat ajattelemaan itse mikä on omaa yhteiskuntaansa ajatellen paras, sen sijaan että ottaisivat vain vastaan mitä muuta päättävät. Ja tässä jo näkyy se, että mediakasvatus ei tosiaan ole pelkkää tietokoneen käytön opiskelua, vaan todella paljon muutakin.

Kun siinä kirjaa lukiessani ajattelin sitä miten tärkeä rooli minulla joskus tulevaisuudessa tulisi olemaan nuorten mediakasvatuksessa alkoi hiukan jopa ehkä pelottaa. Pitäisikö minun tietää kaikki, olla aina ajan tasalla kaikesta nuorten kulttuuriin liittyvästä? On kuitenkin niin että "opettajan tehtävä on toimia mentorina, oppaana kriittiseen näkökulmaan. Opettajan ei tarvitse tietää kaikkea mediasta tai populaarikulttuurista. Opettajan ei tarvitse on 'nuori'" (s.58). Olisihan se hyvä silti tietää edes jonkin verran nuorten kulttuurista. Mutta jos sattuu olemaan omia lapsia, niin eiköhän niiden kautta ainakin pysy vähän ajan tasalla. Tärkeintä opettajan työssä on "antaa välineitä tapoihin katsoa mediakulttuuria uusin silmin" (s.58). Sen kun tekee saavuttaa jo paljon.
]]> 2007-11-10T17:02:00+02:00 2019-08-06T16:12:45+03:00 https://anniina-n.vuodatus.net/lue/2007/11/yhteiskunnallisuus-ja-opettajan-rooli anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/ <![CDATA[Sosiaalista mediaa ja lisää Herkmania]]> Maanantain (1.10) ja torstain (4.10.) luennoilla oli puhetta sosiaalisesta mediasta. Sosiaaliseen mediaan lukeutuu esim. netissä toimivat Facebook, kaikenlaiset keskustelupalstat, blogit, Messenger, Skype ja YouTube. Onhan niitä monia muita, mutta nämä olivat minulle tuttuja. Sosiaaliset mediat ovat siis sellaisia, jossa "käyttäjät jakavat keskenään mielipiteitä, näkemyksiä, kokemuksia ja näkökulmia" (4.10. power point esitys). Nytkin tämän blogin kautta minä teen sitä juuri samaa, jaan näkemyksiäni ja kokemuksiani muiden kanssa, vaikka en kyllä oletakaan monien niitä lukevan. Mielestäni tätä on silti mukava kirjoittaa ihan senkin takia, että saan omia mielipiteitäni johonkin laittaa. Kun olin Yhdysvalloissa vaihdossa tutustuin Facebookiin. Siellä se oli jo laajassa käytössä. Suomessa en ollut siitä aikaisemmin edes kuullutkaan. Olen nyt kuitenkin Facebookin käyttäjä. Ja voin kyllä sanoa että se on paras tapa pitää yhteyttä Yhdysvalloissa tapaamiini ihmisiin. Sitä kautta voin keskustella heidän kanssa ja jaella kuulumisia. Messenger ja Skype olivat minulle siellä Yhdysvalloissa ollessani korvaamattomia. Niiden avulle pidin yhteyttä Suomessa olevien perheen ja ystävien kanssa. Erityisen kätevää Skypessä oli se, että sain puhua poikaystäväni kanssa ilmaiseksi niin paljon kuin halusimme. Mieleeni tuli yksi toinen sosiaalinen media, kun kuuntelin luentoa. Minun ja poikaystäväni ystäväporukalla on yhteinen sähköinen kalenteri Googlen kautta. Jokaisella porukassa olevalla on kyseiseen tiliin salasana, ja aina kun joku päättä järjestää jotain (esim. pippalot) hän laittaa sen sinne kalenteriin. Näin jokainen voi aina sieltä käydä tarkistamassa mitä seuraavien viikkojen aikana ehkä on luvassa. Tämä on varsinkin hyvä juttu nykyään, kun alunperin samasta kaupungista tuleva porukka asustelee monessa eri kaupungissa. Tämä on siis yksi tapa millä me pidämme yhteyttä. On siis hyvä että tällaisia medioita on keksitty ja että ihmiset voivat niitä käyttää. On kuitenkin opittava mikä kaikki on sallittua näissä medioissa. Jo aikaisemmin mainitsemani oppilaan YouTubessa julkaisema video opettajasta on hyvä esimerkki tästä. YouTube on jo kauan ollut vähän sellaista harmaata aluetta tekijänoikeuksia ajatellen. Sieltä löytyy usein kokonaisia televisiosarjoja, vaikkakin ne on jaettu muutamaan osaan. YouTube on kyllä todella hyvä paikka julkaista omia videopätkiään, mutta pelkään pahoin että kohta se suljetaan kokonaan kaikenlaisten oikeuksien rikkomisien tähden. Tässä siis tosiaan tarvitaan lisää opetusta nuorille. Niinkuin oli kerran yhdellä luennolla puhetta, opettajat voisivat tosiaan luokkansa kanssa julkaista YouTubessa oma pieni videopätkä ja sitä kautta opettaa mikä on sallittua ja mikä ei.

Asiasta seuraavaan... Herkmanin kirjassa mainittiin siitä miten opettajilla on aika tiukat rajat siitä mitä he opettavat ja mitä ei (sivulta 37). Opettajien on siis seurattava opetussuunnitelmaa ja myös pidettävä mielessä tuntijako, koulun resurssit, koulun perinteet yms. Lukiessani juuri tuota kohtaa tuli mieleeni, että asiat eivät kuitenkaan ole ihan niin pahasti. Opettajat voivat kuitenkin päättää ihan itse miten he opettavat. Minulle ainakin tuo turvallisuutta se, että tiedän täsmälleen mitä minun pitää opettaa. Mielestäni se olisi liian rankkaa opettajille päättää itse myös mitä opettaa sen lisäksi että päättää miten sen opettaa. Kaikkien näiden pakollisten asioiden opettamisen lisäksi opettajan pitäisi sitten lisätä opetukseensa kriittistä mediakasvatusta. Miten siis lisätä tätä mediakasvatusta oppitunneille? Herkman (s.51) mainitsee kaks eri toteuttamistapaa: joko opettaja tekee sen itse tai sitten muiden opettajien kanssa tehden siitä sitten oikean yhteisprojektin. Olen tässä nyt saanut jo vähän opettaa ja olen kyllä aina välillä yrittänyt lisätä jotain mediakasvatukseen liittyvää oppitunneilleni, varsinkin jos aihe on sopiva. Mutta kun ajattelen sitten sitä toista tapaa, eli tekemällä yhteisprojekti, tulee kaiken maailman hidasteet mieleeni. Herkman (s.52) jo itse mainitsee hidastavia tekijöitä, esim. että opetussuunnitelma ei oikein kannusta sellaisen tekemistä, koska aikataulu on tiukka, aikaa ei vain löydy. Kouluilla ei myöskään ole välttämättä tarpeeksi rahaa tai oppimateriaaleja. Mieleeni tuli tosiaan se, että jos nyt sattuu tekemään yhdestä aiheesta jonkun suuren projektin ja antaa sen sitten viedä aikaa, niin mitä tapahtuu niille muille asioille joita pitäisi myös käydä läpi? Se lukion luokka, jota oma pienryhmäni opettaa opettajankoulutuksessa, menee asioita eteenpäin aika nopeasti. Yhteen kirjan kappaleeseen kulutetaan suhteellisen vähän aikaa, ehkä kaksi oppituntia. Emme mitenkään saisi mahdutettua jotain suurempaa projektia joukkoon. Se olisi myös aika rankkaa opettajalle. Jo muutenkin todella työntäyteinen lukuvuosi voi tuollaisen projektin seurauksena tulla vielä työteliäämmäksi. Siinä vähän mietittävää tosiaan.
]]> 2007-10-17T18:54:00+03:00 2019-08-06T16:12:48+03:00 https://anniina-n.vuodatus.net/lue/2007/10/sosiaalista-mediaa-ja-lisaa-herkmania anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/ <![CDATA[Populaarikulttuurista ja kriittisyydestä]]> Mitä populaarikulttuuri oikeasti on? Herkmanin kirja sanoo että se viittaa esim. "laajan yleisön tai suosion saaman kulttuuriin erotukseksi pienen yleisön korkeakulttuurista tai taiteesta" (s.23).  Populaarikulttuuri ajatellaan usein huonona asiana. Onhan minullakin usein huono omatunto siitä että käyn elokuvissa ja katson televisiota, kuuntelen musiikkia, mutta en kuitenkaan käy katsomassa näytelmiä teattereissa tai jotain klassisen musiikin konserttia jossain. Aina populaarikulttuuri ei kuitenkaan tarvi olla huono asia. "Populaarikulttuuri on myös nähty arvokkaaksi kansankulttuuriksi, joka kumpuaa kansan omista makutottumuksista ja tarpeista" (s.23). Korkeakulttuuri usein ajatellaan olevan vain kansan eliitin esiin tuoma juttu. Herkman myöhemmin jatkaakin että sellaisen kulttuuritutkijan kuin John Fisken mukaan " populaarikulttuurissa on kyse jatkuvasta taistelusta, jossa kuluttajat pyrkivät tuottamaan populaarikulttuurille yhteiskunnan valtaapitävän eliitin asemaa vastustavia totuuksia, arvoja ja merkityksiä" (s.24). Eihän tämä nyt välttämättä pidä paikkansa, mutta tottahan se on että jotkut haluaisivat vastustaa tätä korkeakulttuurin käsitettä ihan vain sen takia että populaarikulttuuri voi olla ihan yhtä ns. korkeaa. Monet saavat yhtä suuria elämyksiä populaarikulttuurista kuin toiset korkeakulttuurista. Ja niinkuin Herkman mainitsee (s.24), "populaarikulttiirin tuottama mielihyvä ja fiilikset voivat olla tärkeä voimavara, joka auttaa arjen harmaudessa". Populaarikulttuuria voi siis ajatella negatiivisella tai positiivisella tavalla. Niinkuin Herkman mainitsee "näkökulmasta riippuen populaarikulttuuri on kielteistä tai myönteistä, turrurravaa tai aktivoivaa, suosittua tai marginaalista" (s.23). Myös 1.10. luennolla tuli puheeksi populaarikulttuurin hyvät puolet. Steve Johnson on esim maininnut että "populaarikulttuuri on moninaisempaa ja haastavampaa kuin koskaan" (power point esityksestä). Ja usein nämä uudet pelit opettavat lapsille ja nuorille ongelmanratkaisukykyä ja kognitiivisia taitoja. Onhan tosiaan jotkut uudemmat televisiosarjat aika sellaisia että ihan aivottomina niistä ei ymmärrä mitään. Ja tietokonepelitkin, usein lukioikäiset pojat osaavat esim. englantia paremmin kuin samanikäiset tytöt, koska nämä pojat pelaavat niin paljon englanninkielisiä pelejä. Äitinikin usein ihmetteli muutamia vuosia sitten että mistä ne jotkut pojat osasivat käyttää aineissaan suhteellisen vaikeita sanoja, joita heille ei lukion aikana edes opetettaisi. Ja sitten hän jossain vaiheessa pikkuveljeni tietokonepelejä seuratessaan tajusi sanojen tulevan sieltä. On myös mielenkiintoista seurata miten populaarikulttuuri rikastuttaa itse itseään. Joissakin esim. televisiosarjoissa viitataan toisiin sarjoihin tai sarjakuviin tai muuten vaan sillä hetkellä mediassa ilmeneviin seikkoihin. Katsoessani Teho-osasto -sarjaa televisiosta tässä joku päivä kesän aikana huomasin vihjauksen toiseen sarjaan. Yksi lääkäri pelasti cheerleaderin ja sanoi jälkeenpäin: "Save the cheerleader, save the world". Minä juuri Yhdysvalloista palanneena ymmärsin heti viittauksen juuri Suomessa alkavaan Heroes -sarjaan. Tajusin myös, että muut suomalaiset eivät sitä tajuaisi ja hihittelin sitä sitten itsekseni. Mutta ihmiset Yhdysvalloissa, jotka seuraavat molempia sarjoja olisivat heti tajunneet viittauksen ja saaneet siitä jonkinsortin mielihyvää tajuessaan sen. Tämä nyt on yksi pieni esimerkki mainitsemastani asiasta, joka on kuitenkin aivan totisinta totta.

Kriittisyys on sana jota toistetaan usein kirjassa (tässä vaiheessa pikkuveljeni sanoisi minulle amerikkalaisten tavois että "dah, sehän on kirjan nimikin"). Mutta mielestäni on hyvä kuitenkin vähän miettiä että mitä se kriittisyys tarkoittaa. Herkman (s.35) mainitsee kriittisyydestä, että se tarkoittaa "sellaisen näkökulman omaksumista, jossa tietoa ei oteta annettuna" ja että "kriittisyyden opiskelu merkitsee sellaisten välineiden harjaannuttamista, joilla maailmaa voi tutkailla uusin silmin". Kriittisyys on myös uteliaisuutta, kyseenalaistavuutta, totuudellisuutta ja yhteiskunnallisuutta (Herkman s.36). Tuli siinä minulle mieleen, että tämähän on mielenkiintoista. Niinkuin jo kirjassa itsessä mainitaan, koulussa opetetaan pääosin sellaista tietoa jota ei kyseenalaisteta. Mutta silti kouluissa pitäisi opettaa tätä taitoa. Saavatko oppilaat sitten käyttää oppimiaan taitoja ja kyseenalaistaa sitä mitä heille koulussa opetetaan? Mielestäni kyllä. Monta sataa vuotta on koulussa esiin otetut asiat ajateltu ainoana oikeana totuutena. En mitä koskaan ajatellut kyseenalaistaa sitä mitä opettajani minulle opettivat. On hyvä tosiaan että oppilaat ottaisivat esille (kohtuuden rajoissa tietenkin) omassa koulutuksessaan olevat epäkohdat. Opettaja ei ole aina oikeassa. Tässä menin kyllä ihan johonkin toiseen suuntaan, mutta tulipahan vaan mieleeni tällainen asia. Mutta tämä krittisyys tosiaan on sitä, että lapset ja nuoret eivät ota kaikkea lukemaansa ja näkemäänsä aivan tosissaan. Heidän pitää tosiaan oppia ottamaan selvää asioista, arvioimaan näitä asioita ja sukeltaa vähän syvemmälle. Kriittisyydestä tulee mieleeni vielä myöhemmin kirjassa esiintyvä sana "analyysi". Tämä oli jotain joka ei minun kouluaikanani ollut koskaan mielekästä. Ja kirjassahan mainitaankin (s.50), että koululaisen mielestä analysointi voi kuulostaa tylsältä asialta. Mutta kuitenkin analysoitaessani esim. juuri kyseistä kirjaa luen sitä uteliaana, kyseenalaistan mitä siellä sanotaan, katson vähän syvemmälle ja yritän yhdistää sitä omaan elämääni. Ja niinkuin on jo mainittu "analyyttisyys tarkoittaa [...] pitkälti samoja asioita kuin kriittisyys: aiempaa tarkempaa perehtymistä aiheeseen, taustojen selvittämistä, uuden näkökulman ottamista ja kokemuksen tai tiedon erittelyä" (s.50). Tämän kuin oppilaille selittää niin analysoitaessa oppilaiden motivaatiota ei tarvitsee yrittää nostaa.
]]> 2007-10-17T15:48:00+03:00 2019-08-06T16:12:51+03:00 https://anniina-n.vuodatus.net/lue/2007/10/populaarikulttuurista-ja-kriittisyydesta anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/ <![CDATA[Median malleja ja vähän Herkmania]]> 27.9. luennolla tuli esille sellainen asia, että usein elovista saadaan "vääristyneitä ja kaavamaisia näkökulmia elämään" (power point esityksestä). Ja myös se tuli Banduran kautta esille, että "lapset imitoivat median malleja etenkin, jos malli kuvattiin ihannoivasti, hyväksyttävänä ja samastuttavana". Aloin sitten miettiä katsomiani televisio-ohjelmia. Millaisia malleja niissä on? Ja tuli heti mieleeni yksi ohjelma; Dexter. Sarja kertoo siis sarjamurhaajasta, joka tappaa vain muita murhaajia tai muuten vain pahoja ihmisiä. Sarjassa tulee oikeastaan todella positiivinen kuva tästä Dexteristä. Sehän tekee oikeastaan hyvän asian, kun tappaa niitä todella pahoja rikollisia joita poliisit eivät saa kiinni, voisi joku sanoa. Onneksi sarja tulee vasta kymmeneltä eli luulisi että liian nuoret eivät sitä siis seuraa. Mutta millaisen mallin tämä sarja antaisi lapsille ja nuorille? He voisivat oikeastaan pitää Dexteriä hyvänä tyyppinä, ja (vaikkakin erittäin ääritapauksissa) alkaa hyväksyä mitä hän tekee ja samalla samaistua häneen. Enpä siis taida tosiaan antaa mahdollisia tulevia lapsiani katsoa televisiota yhdeksän (tai edes seitsämän) jälkeen ennenkuin ovat tajunneet että kaikkea mitä televisiossa katsoo ei kannata hyväksyä.

Sain muuten lopultakin Juha Herkmanin kirjan käsiini, eli siis teoksen nimeltään Kriittinen Mediakasvatus. Jo oli aikakin sanon minä. Olen tässä jo ehtinyt sitä vähän lueskellakin. Tulen sitä nyt tässä sitten lainaamaan vähän väliä. Heti on kaikenlaisia kommentteja. Kirja tosiaan siis puhuu kriittisestä kasvatuksesta, tai kriittisestä mediakasvatuksesta ja siitä myös siitä miten sitä voisi toteuttaa kouluissa. Jo alkukappale sai minut kiinnostuneeksi. "Tämä on siis juuri minua varten tarkoitettu, tuleva opettaja kun olen," ajattelin minä. Kriittisessä kasvatuksessa siis pelkän didaktisen suorittamisen sijaan (joka siis vaivaa nykyajan oppimiskäsityksiä ja -ympäristöjä) tarjotaan "laajemman pedagogisen lähtökohdan nykykulttuurissa toimimiseen" (Herkman: s.10). Luokkahuoneessa sitten mediakasvatus ja kriittinen kasvatus ovat yhdistyneet. Kun kouluissa on mediakasvatukseen otettu mukaan tämä kriittinen medialukutaito ja mediakompetenssi. Mediakasvatusta ajatellaan kirjassa osana kriittistä kasvatusta, "joka korostaa yhteiskunnallisia kysymyksiä" (s.11). Jo heti kirjan alussa puhutaan siitä miten lapsia pitää suojella kaikenlaiselta haitalliselta medialta, josta jo luennoilla on puhuttu ja josta itsekin olen  jo varmaan kirjoitellutkin. Mutta tähän lisättynä, kirjassa puhutaan myös siitä miten mediallakin pitäisi olla vastuu tässä asiassa. Journalismi ja mainonta pitäisi ottaa huomioon "lapsiyleisöjen herkkyys pakenematta sanan- ja ilmaisunvapauden mantrojen toistamiseen": Ja tottahan se on. Mitä vain ei saisi kirjoittaa ja kuvata kun tietää että lapset näkevät sen. Tässä tulee mieleeni 27.9. luennolla keskuteltua mainontaa. Siellä tuli esille, että "yhä nuoremmat ovat markkinoinnin kohteena" (power point 27.9.). Varsinkin jos asiat ovat kerran näin, niin eiköhän sitä pitäisi olla varovaisempi mitä niihin mainoksiin laittaa. Kirjassa siis käsitellään mainosten ja lehtien lisäksi myös muuta visuaalista kulttuuria joka on tuttua nuorille. Näin koska usein nämä nuorten suosimat viihteet jäävät vähemmälle koulujen mediakasvatuksessa. "Niiden aikaansaama emotionaalinen sitoutuminen voi kuitenkin olla erittäin hyvä keino lisätä myös kouluoppimisen motivaatiota ja toimia herätteenä yhteiskunnallisten kysymysten pohdintaan" (s. 13). Olen itsekin vahvasti sitä mieltä että on katsottava mediakasvatusta nuoren omin silmin, ja ottaa esille niitä asioita jotka kiinnostaisivat nuoria. Näin ollen he oppivat mutta myös voivat käyttää oppimaansa jokapäiväisessä elämässään.

Kirjassa painotettiin kuitenkin, että ihan pienemmille lapsille kriittistä mediakasvatusta ei ole suunnattu. Se nimittäin "edellyttää sellaisia valmiuksia metatason ajatteluun ja kognitiivisiin prosesseihin joita pienemmillä lapsilla ei vielä juurikaan ole" (s. 12). Minulle kirja on siis kuin omiaan, koska itse aion tulevaisuudessa opettaa yläaste- ja lukioikäisiä. Tuon ikäisillä lapsilla alkaa rakentua jo aika tarkasti oma minäkuva ja tämän kanssa kriittinen kasvatus auttaakin. Myös solidaarisuuden, tasa-arvon ja toisten kunnioittamisen omaksumisen kanssa kriittinen kasvatus auttaa. Voisi siis sanoa että kriittinen kasvatus on omiaan luomaan itseensä tyytyväisiä ja toisia kunnioittavia kansalaisia maailmaan.

Kirjan toisessa kappaleessa tulee esille kasvatuksen paradoksi. Itse en ollut sitä sen enempää ennen ajatellut, mutta onhan se tosiaan totta että sen lisäksi että kasvatus haluaa valistaa kansaa ja tehdä heistä vapaasti ajattelevia ihmisiä, halutaan tehdä myös kuuliaisia, kunnon kansalaisia (eli siis periaatteessa osoittaa heille heidän paikkansa ja roolinsa, niinkuin mainittiin sivulla 16). Tässä on siis pohjalla kaksi eri kasvatuskäsitystä, joiden luojat ovat Paulo Freire ja Louis Althusser (s.15-16). Miten tästä paradoksista voi päästä eroon? Tuli jopa mainittua että "yhteiskunta, joka kasvattaa itselleen kriittisiä kansalaisia, sahaa itseään jalkaan" (s.19). Onko tämä nyt sitten totta. Itse en oikein osaa tähän vastata. Mielestäni on hyvä asia kasvattaa kuuliaisia kansalaisia, kunhan myös nämä kuuliaiset kansalaiset osaavat tarpeen vaatiessa myös kritisoida yhteiskuntaa. Aina ei tarvitse ottaa kaikkea sellaisena kun se itselle tulee. Kriittisen kasvatuksen tavoitteena onkin tosiaan "lisätä ihmisten tietoisuutta [...] yhteiskunnallisista ongelmista ja kannustaa heitä toimimaan aktiivisina kansalaisina olojen ja elämänlaadun parantamiseksi" (s.20). On kuitnekin vaikeaa mahduttaa kaikkea elämäänsä. Itse en ole niin kriittinen kuin voisin olla, koska elämä tulee niin sanotusti tielle. Toimeentulo pitäisi hankkia, perhe (eli tässä tapauksessa minä ja kihlattuni) pitäisi voida hyvin ja nauttiakin voisi. Tässä tuleekin siis esille Frankfurtin koulun tutkijoiden mielipide, jonka mukaan vaikka ihmiset ovat omasta mielestään vapaita toimijoita, se vapaus on "lähinnä suhteellista valinnanvapautta taloutta ja yhteiskuntaa hallitsevan eliitin kattamasta pitopöydästä" (s.20). Ja onhan tämä nykymaailmassakin vielä aika totta, vaikkakin aika kärjistettynä.

Olisikohan tässä nyt tarpeeksi mietittävää hetkeksi. Lisää myöhemmin.
]]> 2007-10-10T18:33:00+03:00 2019-08-06T16:12:53+03:00 https://anniina-n.vuodatus.net/lue/2007/10/median-malleja-ja-vahan-herkmania anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/ <![CDATA[Mediakasvatuksen toimijoita]]> Kun katson tuosta 24.9. luennon power point esityksestä sitä diagrammia tulee mieleeni heti että minähän siinä olen. Minusta on tulossa opettaja, ja minun on siis oltava tulevaisuudessa mediakasvatuksen toimija. Mutta vaikka suurin osa ryhmästä ei toimisikaan tulevaisuudessa opettajina, on silti se suuri mahdollisuus että tulee samaan lapsia ja olemaan vanhempi. Usein kun olen miettinyt mediakasvatusta on tullut mieleeni vain se että opettajantyössäni minulle tulee se useasti vastaan. Mutta en paljon ajatellut sitä että tulisiko minusta kenties vanhempi. Pointtini tässä vaan on että on siis hyvä muistaa, että opettajilla ei ole kaikki vastuu tässä kun tulee kyseeseen oma lapsi. Vanhempien pitää itse myös kasvattaa omat lapsensa, ei pelkästään mediakasvatuksen saralla, mutta muutenkin.

Tutustuin vähän tarkemmin Lasten Mediakasvatus Yhdistykseen heidän nettisivujen kautta (http://www.mediakasvatus.org/). Yhdistyksen nimi kun ei sanonut minulle ensi silmäyksellä mitään, niin oli pakko katsoa mitä se oikein tekee. Jo heti ensimmäisellä rivillä sanottiin että "rakentava, kehittävä ja kiinnostava media on keskeistä lasten kehitykselle, elämässä menestymiselle ja onnellisuuden saavuttamiselle". Tämä sitten "luo pohjan koko yhteiskunnan hyvinvoinnille". Ja onhan tämä kaikki totta. Mitä onnellisempia ja kehittyneitä lapset ovat, sitä paremmin yhteiskunta voi. Koska lapsethan ovat tulevaisuus. Yhdistys siis auttaa lapsia saavuttamaan näitä asioita. Jos siis ryhtyy jäseneksi voi edesauttaa sitä. Mutta siinä vaiheessa aloin miettiä että mitä he silti loppuen lopuksi siellä tekevät. Ja lopulta löysin vastauksia. Yhdistyksen jäsenenä voi vaikka kehittää ja kuvittaa lastenkirjoja ja laatia esim. media-arvosteluja. Yhdistys tuottaa siis "ilmaista kasvattavaa ja lapsia kiinnostavaa mediaa sekä käytännöllistä media- ja kasvatustietoutta". Yksi näistä yhdistyksen projekteista on 'Meidänmaja'. Se on nyt vasta demo, mutta on kuitenkin uusimpaa animaatio- ja internettekniikkää käyttävä lasten sivusto. Itse kävin siellä katsomassa. Ilmeisesti se on vielä tosiaan todella alussa, koska siellä ei ollut paljon mitään. Mutta sitä animaatiotekniikkaa näin ja olihan se hyvä. Ainoa juttu mitä siinä sitten mietin oli, että kuinkahan vanhoille se oli suunnattu. Voisin hyvin kuvitella että kouluikäiset ei sitä enää välttämättä jaksaisi seurata. En silti voi vielä mitään tarkkaa sanoa, koska siellä ei tosiaan ollut niitä tarinoita joita he aikovat sinne laitta. Tarinoissa ilmeisesti "pureudutaan kasvatuksellisiin aiheisiin" niin että lapset eivät edes itse huomaa oppivansa jotain. Jos ne siis tulisivat olemaan kuin esim. vanhoina hyvinä aikoina tulleet piirretyt (esim. Peukaloisen retket, Maija Mehiläinen ja Olipa kerran -sarjat) niin olisin siellä sitten itsekin niitä katsomassa. Mutta nettisivust vaikutta kaikin puolin hyvältä ja sitten kun se on valmis niin menen mielelläni tarkistamaan millainen se on.
]]> 2007-10-09T15:04:00+03:00 2019-08-06T16:12:55+03:00 https://anniina-n.vuodatus.net/lue/2007/10/mediakasvatuksen-toimijoita anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/ <![CDATA[Ajatuksia 20.9. luennolta]]> 20.9. luennolla tuli esille POPS 2004. Siihen oli sisällytetty kohta nimeltä Viestintä ja Mediataito, sekä sellainen kohta kuin Ihminen ja Teknologia. Nämä kohdat ovat tiukasti yhteydessä madiakasvatukseen. Viestintä ja Meidataito juuri sanoo että päämääränä olisi "edistää median aseman ja merkityksen ymmärtämistä". Ja näitä "mediataitoja tulee harjoitella sekä viestien vastaanottajana että tuottajana".Kun puhuttiin tästä oppimista mediasta ja medialla, niin tässähän jo näkyy molemmat, vaikkakin ehkä vähän enemmän medialla. Sanat 'ymmärtäminen' ja 'harjoittelu 'ainakin sanoisivat minulle näin. Tavoitteena on suhtautua "kriittisesti  median välittämiin sisältöihin ja pohtimaan niihin liittyviä eettisiä ja esteettisiä arvoja viestinnässä". Tässähän on lyhyesti sanottu se mistä kurssin aikana on jo paljon puhuttu. Ja näin se on kirjoitettu perusopetussuunnitelmaan.

Ihminen ja Teknologia osuudessa on päämääränä "auttaa oppilasta ymmärtämään ihmisen suhdetta teknologiaan ja auttaa näkemään teknologian merkitys arkielämässämme". ja perusopetuksen tulee tämän mukaan "opastaa järkeviin valintoihin ja johdattaa pohtimaan teknologiaan liittyviä eettisiä, moraalisia ja tasa-arvokysymyksiä". Tässä olisi mielestäni sitten kyse oppimista mediasta. Nykyajan teknologiallahan on erittäin paljon tekemistä median kanssa. Tässä on siis molemmissa nyt ilmaistu suorina sanoina että mediakasvatusta pitää opettaa, mutta sen haittoja myös ilmaisemaan. Voisin sen sanoa että nämä kaksi kohtaa voisivat olla osa samaa, niin lähellä toisiaan ovat. Kun toista ottaa esille omilla oppitunneillaan, myös toinen tulee aika varmasti mukaan.

Tunnilla tuli myös puhetta siitä että oppiminen sisältää ainakin tiedon, välineet ja käytännöt. On totta että kaikkihan nämä tulevat esille kun yhtä niistä yrittää opettaa. Vaikka tietoahan sitä painotetaan ainakin peruskoulun puolella. Mutta pakko se tieto on jotenkin esittää, ja sitä kautta tulee mukaan välineet. Ja tietoahan myös käytetään, ja se nyt olisi hyvä jos myös sitä opetettaisiin. On turha opettaa tietokoneesta ilman tietokonetta, ja tyhmää siitä on sitten opettaa jos ei myös opeta sitä mitä käytäntöjä siihen liittyy. Koulun ja koulussa olevien aineiden tarkoituksena on loppuen lopuksi kuitenkin tehdä oppilaasta yhteiskuntakelpoinen (niinkuin oli luennolla puhetta). Tieto ei ole tärkeintä, vaikka se onkin tärkeää. Myös sosiaalinen kanssakäyminen ja median kanssa toimiminen on opittava.

Tässä tuli nyt mieleen nuorten tiedon tuottaminen mediassa. Olisi hyvä, että koulussa olisi enemmän mediaan liittyvän eettisyyden ja vastuun opettamista nuorille. On ollut esim. lehdissä siitä miten oppilasta syytettiin kunnianloukkauksesta. Hän oli laittanut opettajasta videon youtubeen, jossa opettaja oli laulanut. Muistaakseni sen otsikko oli tyyliin "mental patient sings karaoke". Oppilaan mielestä tämä oli varmasti hyvä vitsi, mutta ehkä hänelle ei tullut mieleen että voisi tulla vastuuseen vitsistään. Nyt hänet on sitten tuomittu sakkoihin. Jos tällä oppilaalla olisi ollut parempi opetus liittyen vastuun kantamiseen, niin olisiko näin tapahtunut? Nuoret ovat silti aina nuoria. Mutta nykyään nuoret ovat nuoria joilla on yhteys koko maailmaan internetin kautta.
]]> 2007-10-04T19:34:00+03:00 2019-08-06T16:12:57+03:00 https://anniina-n.vuodatus.net/lue/2007/10/ajatuksia-20-9-luennolta anniina_n https://anniina-n.vuodatus.net/